Israel asiaa

Tästä Raamattukodin sivustolle
     Raamattukoti



Lähi-idän historiasta totuudenmukaista tietoutta

Seuraavan esityksen tarkoitus on kertoa Lähi-idän historia luettelomaisesti. Itse tapahtumia ja niiden taustoja kuvataan suppeasti. Historiallisiin lähteisiin viittaamisen tarkoituksena on ainoastaan selventää, mitä lähteitä tämä kyseinen aikataulu käyttää.


1800-1600 e.Kr. Aabraham perheineen taivalsi kaksoisvirtojen maasta nykyisen Israelin alueelle. Tälle ei luonnollisestikaan löydy mitään arkeologista todistusaineistoa, mutta tietyt nuolenpääkirjoitustauluista löydetyt tekstit (siis Raamatun ulkopuoliset mesopotamialaiset tekstit) sekä nykyinen juutalaisten geneetiikan tutkimus näyttäisivät tukevan kertomuksen pääpiirteitä.

1600-1400 eKr. Liittynee suurimmalta osin Egyptin vankeuteen ja ajalta on vähän tietoa.

1400-1000 eKr. Tälle ajalle sijoitetaan Israelin lähtö Egyptistä, Exodus.Mahdollinen Mooseksen reitti Exoduksen tarkkaa ajankohtaa ei ole voitu toistaiseksi kiinnittää varmuudella Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin. Kaikella todennäköisyydellä se on tapahtunut ennen vuotta 1250 eKr. Exoduksesta ei toistaiseksi ole myöskään mitään vakuuttavaa arkeologista todistusaineistoa, josta syystä osa arkeologeista pitää sitä epätodennäköisenä historiallisesti. Exoduksen kuvaukseen liittyy kuitenkin erikoisen yksityiskohtaisia kuvauksia, jotka voidaan katsoa tyypillisiksi ainoastaan tuon ajan Egyptille, ja joita myöhempi kirjoittaja ei olisi voinut tietää ilman erityisen tarkkaa perimätietoa.

Tässä yhteydessä kannattanee mainita täysin uusi tutkimustulos tuolta ajalta. Mooseksen ajaltahan on peräsin maan jako Israelin heimoille. Samassa yhteydessä Leevin heimosta tuli papisto. Pappeja (hepr. kohen) olivat kuitenkin vain Mooseksen vanhemman veljen Aaronin perilliset. Viimeaikainen geneettinen tutkimus on pystynyt osoittamaan (toistettavilla) tutkimuksilla niin sanotun Kohenin modaalisen haplotyypin, eli tietyn spesifisen Y-kromosomimutaation, olemassaolon lähes jokaisessa juutalaisessa kohenissa riippumatta siitä, onko tämä aškenasi vai sefardi (siis maantieteellisesti riippumaton ominaisuus). Kohen-asema periytyy ainoastaan isän mukaan, eli se on ainoastaan Y-kromosomiin kytketty. Tämän ominaisuuden alkuperä on voitu määrittää ajalle 1000-1300 eKr. Näin geneettinen tutkimus tukee kertomusta Aaronin perheen asettamisesta papeiksi.

Jerikon valtauksesta vallitsee edelleen epäselvyys. Radiohiilimääritykset näyttäisivät olevan Raamatun tekstiä tukevia ajoitukseltaan, mutta keramiikka-astia-ajoitus on puolestaan ristiriidassa sen kanssa. Useat arkeologiset tutkimukset näyttäisivät vahvistavan kertomusta, kuinka Joosua valloitti maan. Tunnetuimmat näistä ovat Hazorin ja Tel Rehovin kaivaukset. Nimenomaan jälkimmäisen yhteydessä tehdyt erikoisen tarkat radiohiilimääritykset vahvistavat ajoitusta ratkaisevasti. Tärkein Raamatun ulkopuolinen kirjallinen tieto Israelin olemassaolosta tuolta ajalta tulee faarao Merneptahin (n. 1200 eKr.) voittokivestä, jossa kuvataan voitto Israel-nimisestä kansasta. On erikoisen tärkeätä huomioida muoto Israel. Israel esiintyy siis jo tähän aikaan kansana eikä heimoina.

1050-586 e.Kr. Tämä oli Israelin kuninkaiden aikaa. Tuomarien aikana kansanEteläisen Levantin kartta, c.830s BCE. hallitseminen ilman keskushallintoa kävi vaikeaksi ja maa tarvitsi kuninkaan. Saulista, Daavidista ja Salomosta on tullut erityisen tärkeitä ja nämä tulevat alituiseen esille uskonnollisissa yhteyksissä. Daavid yhdisti eteläisen ja pohjoisen kansan valitsemalla hallintokeskuksekseen Jerusalemin.

Salomo taas keskitti uskonnollisen toiminnan rakentamaansa Jerusalemin temppeliin. Tietyt nykyarkeologit (minimalistit) ovat asettaneet Daavidin ja Salomon kuningashuoneet kyseenalaisiksi (tai olemattomiksi) puuttuvan arkeologisen todistusaineiston perusteella.

Tämä ei suinkaan ole yksiselitteinen asia. Kysymys on nimenomaan ajoituksesta (ajanmäärityksestä). Yleisesti hyväksytyn ajanmäärityksen mukaan, jota lisääntyvät radiohiileen perustuvat ajanmääritysten tulokset näyttävät tukevan, esimerkiksi Salomon valtakauden todisteita on yltäkyllin.

Salomon jälkeen maa jakautui eteläiseen Juudaan ja pohjoiseen Israeliin. Molemmissa oli 20 kuningasta, mutta Juuda kesti 150 vuotta kauemmin nimenomaan pohjoisesta tullutta (assyrialaiset ja babylonialaiset) painetta. Tältä ajalta on olemassa niin sanottu Danin muistokivi (Israelin koilliskulmassa sijainnut kaupunki), jossa esiintyvä kirjoitus kertoo aramealaisen Ben Haddadin voitosta kuninkaasta (ilmeisesti Ahasja), joka on "Daavidin suvusta". Ulkopuolinen lähde mainitsee siis Daavidin dynastian. Samoin Hesekielin tunneli Jerusalemissa on ajoitettu radiohiilellä todella hänen ajalleen. Tämän aikakauden päättänyt Baabelin vankeus johti myös Salomon temppelin tuhoamiseen. Sitä koskevat babylonialaiset seinäreliefit esittävät melkoisella tarkkuudella esineitä, jotka ryöstettiin temppelistä.

500-332 eKr. Juutalaista uskoa ei siis "keksitty" Babylonian vankeuden aikana, kuten minimalistit ovat väittäneet. Babyloniasta palanneet kuitenkin olivat selvästi uskonnollisempia kuin edeltäjänsä ja uskonto tunkeutui selvästi syvemmälle ja laajemmalle kansaan. Koska Babylonian valta oli tällä välillä vaihtunut persialaiseen, kansa yhdistyi enemmän uskonnon kuin valtiomuodon ympärille.

332-166 eKr. Aleksanteri Suuren valloitettua myös Israelin alueen maassa alkoi hellenistinen kausi, joka jätti jälkensä myös sen kulttuuriin ja filosofiaan. Hellenismin ja juutalaisuuden välit kiristyivät kuitenkin ajan mittaan tilanteeseen, jossa juutalaiset nousivat kapinaan hellenististä hallintoa vastaan. Kapina alkoi vuonna 166 eKr. ja Jerusalem vapautettiin 164 eKr.

164 eKr - 135 jKr. Papistoon kuuluvan makkabealaisperheen vanhin, Matitjahu, johti kapinaa, joka johti lopulta lähes Salomon imperiumin kokoisen alueen käytännölliseen itsenäistymiseen. Myöhemmin sisäiset valtataistelut johtivat maan ajautumiseen Rooman vasallivaltioksi. Kuuluisin hahmo tältä kaudelta oli kuningas Herodes Suuri, joka oli idumealainen, mutta nai makkabealaissukuun kuuluvan Mirjamin saadakseen oikeutuksen kuninkuudelleen. Herodeksen aikaa kuvasi ennennäkemätön rakennuskausi, jonka näyttävin osa oli uudistettu temppeli eli ns. toinen temppeli. Tiitus tuhosi tämän temppelin 70 jKr. verisen kapinan päätökseksi.

Temppelistä ryöstetyt aarteet voi nähdä tänäkin päivänä Roomassa Tiituksen riemukaaressa. Tähän kauteen liittyy myös taistelut Massadasta Kuolleen Meren rannalla ja Gamlasta Golanin kukkuloilla. Historioitsija Josefus Flavius on tallentanut nämä tapahtumat yksityiskohtaisesti. Seuraava, Shimon Bar-Kochban johtama kapina kesti 3 vuotta. Roomalaiset ajettiin tässäkin tapauksessa maasta ja sitä seuranneet taistelut vaativat arviolta puolen miljoonan juutalaisen hengen. Roomalaiset kärsivät niin pahoja tappioita, että tavanomaista raporttia "Minä ja sotilaani voivat hyvin" ei lähetetty enää senaatille. Kostoksi tästä Hadrianus päätti muuttaa maan nimen Syyria-Palestiinaksi juutalaisia pilkatakseen.

135-633 jKr. Juutalaiset palasivat hiljalleen asuinsijoilleen ja Rooman vallan hiipuessa olivat huomattavasti pientä kristillistä vähemmistöä voimakkaampi osa. Bysantin vallan kasvaessa juutalaisten valta alkoi taas hiipua. Persialaisten valloitettua Palestiinan vuonna 611 juutalaiset asettuivat näiden puolelle osallistuen taisteluihin. Bysantin palattua vielä lyhyeen uuteen hallintaan alueella he murhasivat joukoittain juutalaisia osallisuudesta sotaan Persian rinnalla.

633-1099 jKr. Arabit valloittivat Palestiinan ja hallitsivat sitä Ummajadi-kalifikunnan kautta vuoteen 750. Tämä runsaan sadan vuoden jakso oli ainoa kausi Palestiinan historiassa, jolloin se oli arabivallan alla. Vuodesta 750 lähtien sitä hallitsi Abbasidi-kalifikunta Bagdadista. Abbasidit olivat persialaisia, turkkilaisia, tšerkessejä ja kurdeja. Jatkossa aluetta hallitsivat lyhyitä kausia tulunidit, abbassidit (uudestaan), iksidit, fatimidit, karmatialaiset, bysantit ja seljukit. Useimmat näistä olivat muslimeja mutta eivät arabeja.

1099-1291 jKr. Tämän ajan aluetta hallitsi latinalainen ristiretkeläiskuningaskunta murhaten suuren osan juutalaisesta ja muslimiväestöstä. Ristiretkeläisten valta alkoi murtua 1187 Saladdinin, damaskokselaisen kurdin, vallattua Jerusalemin ja suuren osan Palestiinaa. Tšingis-kaani ja hänen mongolinsa alkoivat vaikuttaa alueella yhä voimakkaammin, ja ristiretkeläiskuningaskunta sortui lopullisesti mongolivalloitukseen.

1516-1917 jKr. Ottomaanit (turkkilaiset) valloittivat Palestiinan vuonna 1516 ja hallitsivat sitä lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka. Vuonna 1492 tapahtunut juutalaisten karkoitus Espanjasta johti juutalaisten saapumiseen suurin joukoin Ottomaani-imperiumiin, joka otti nämä avosylin vastaan. Osa näistä juutalaisista saapui myös Palestiinan alueelle. Safed ja Tiberias olivat tuon ajan tärkeitä juutalaisasutuksia. Ensimmäiset juutalaiset maataloustilat aloittivat toimintansa 1800-luvun puolivälissä. Juutalaisten takaisinmuutto alueelle Venäjän pogromeita pakoon alkoi 1882. Juutalaisasutus syntyi lähes asumattomille malarian vaivaamille alueille Ylä-Galileassa ja Välimeren rannikkoalueilla. Jerusalem on ollut juutalaisenemmistöinen kaupunkin viimeistään vuodesta 1850, todennäköisesti jo aiemmin.

1917-1948 jKr. Britit valloittivat Palestiinan ensimmäisen maailmansodan lopussa. Brittien aikaisemmin antama Balfourin julistus sai kansainvälistä kannatusta ja Palestiinan mandaatti annettiin briteille juutalaisten kansallisen kodin perustamiseksi Kansainliiton (YK:n edeltäjän) toimesta. Brittien Lähi-idän politiikka muuttui voimakkaasti ja britit alkoivat lähes välittömästi mandaatin saatuaan estää juutalaisten maahanmuuttoa.

Tämän lisäksi he erottivat Trans-Jordanian Palestiinan mandaatista arabeille (80% mandaatin maa-alueesta) täysin mandaatiehtojen vastaisesti. Juutalaisasutus kuitenkin kehittyi voimakkaasti Jordanin länsipuolella ja veti puoleensa myös runsaasti arabeja työmahdollisuuksien kasvaessa. Arabinationalismi alkoi myös saada täysin uudet mittasuhteet ja levisi Arabian niemimaalta Lähi-itään. Juutalaisten ja arabien välinen yhteiselo alkoi käydä yhä ongelmallisemmaksi alituisten yhteenottojen johdosta, joissa yleensä juutalaisia murhattiin joukottain.

Toisen maailmansodan ajan Palestiinan johtava arabinationalisti, Jerusalemin mufti Hadž Amin el-Husseini, oleskeli natsi-Saksassa pyrkien auttamaan natseja sodassa nimenomaan antisemitismin edistämiseksi. Juutalaiset osallistuvat sotaan brittien joukoissa juutalaisprikaatina.Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan jäljellejäänyt juutalaisväestö oli suurelta osin brittien pidätysleireillä, jotta nämä eivät pystyisi pyrkimään Palestiinaan.

Palestiinan tilanne oli kuitenkin käynyt briteille mahdottomaksi hallita ja nämä veivät asian YK:n päätettäväksi. Kaikkien yllätykseksi jakopäätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 11 vastaan. Palestiinan arabit aloittavat sotatoimet välittömästi 1947 marraskuun jakopäätöksen jälkeen erilaisten muiden irrallisten arabijoukkojen tukemana. Arabien sotilaallinen tilanne parani asteittain huhtikuuhun saakka, jolloin monet juutalaisasutukset olivat jo saarrettuja ja eristettyjä muusta maasta. Huhtikuussa juutalaisten sotatoimet kokivat selvän kohennuksen, kun joukot oppivat toimimaan suuremmissa muodostelmissa.

Arabiyläluokka oli alkanut poistua maasta heti jakopäätöksen jälkeen ja keskiluokka seurasi keväällä. Loppukeväästä arabeilla ei ollut enää johtoa, jolloin köyhä alaluokkakin alkoi jättää asuinsijansa. Momentti oli selvästi juutalaisilla toukokuun 14. päivä, jolloin Israel julistautui itsenäiseksi. Samana päivänä ympäröivät arabimaat, Egypti, Jordania, Syyria ja Libanon, hyökkäsivät Israelin kimppuun. Näiden lisäksi sotaan osallistui Irakin, Saudi-Arabian ja Marokon osastoja ja kalustoa.

Kaikkien ennusteiden vastaisesti Israel voitti sodan. Sodan jälkeen Israelin alue oli kasvanut jakopäätöksen rajoista, mutta mitään lopullisia rajoja ei voitu sopia, koska arabit eivät suostuneet rauhaan. Jerusalem, jossa asui 100.000 juutalaista, oli saatu yhdistettyä Israeliin. Koska ympäristövaltioilla kuitenkin oli jo rajat, nämä rajat voidaan katsoa pysyviksi rajoiksi. Länsirannan ja Gazan suhteen mitään rajoja ei kuitenkaan ole koskaan määritelty.

1948-nykyhetki Itsenäistyttyään ja sitä seuraavien kolmen vuoden aikana Israel otti vastaan Euroopan kodittomista juutalaispakolaisista 325.000 sekä 330.000 juutalaispakolaista islamilaisista maista (Pohjois-Afrikka ja Aasia). Israelin heti sodan jälkeen vastaanottama pakolaismäärä oli siis sama kuin sen silloinen asukasmäärä. Lopullinen islamilaisista maista Israeliin saapuneiden määrä oli 750.000, joista Marokosta, Libyasta, Tunisiasta ja Irakista tuleet edustavat yli puolta kokonaismäärästä.

Israel asutti kaikki nämä pakolaiset periaatteessa ilman ulkopuolista apua (mitään YK:n tms. järjestöä heidän auttamisekseen ei perustettu). Juutalaisalueilla asui ennen jakopäätöstä alle 400.000 arabia. Näistä noin 150.000 jäi asuinpaikalleen. Juutalaisalueilta pakeni siis noin 250.000 palestiinalaista. Arabien hallitsemilta alueilta pakeni 500.000 palestiinalaista (mikäli luku 750.000 palestiinalaipakolaista pitää paikkaansa). Näidenkin kohtaloa esitetään Israelin vastuulle ja näillekin vaaditaan paluuoikeutta Israelin alueelle, jossa he eivät ole koskaan asuneet. Alkuperäiset palestiinalaispakolaiset ovat jo lähes kaikki yli 60-vuotiaita eikä heidän alkuperäisistä asuinsijoistaan ole enää mitään jäljellä.

Kuuden päivän sodassa (1967) Israelin haltuun joutui alueita, jotka noin kolminkertaistivat maan pinta-alan. Egyptin ja Jordanian kanssa tekemiensä rauhansopimusten mukaan Israel on jo palauttanut noin 80% tuossa sodassa miehittämistään alueista. Nyt Israel palauttaa palestiinalaisille Gazan kaistan kokonaisuudessaan (mukaanlukien pohjoisosan alunperin demilitarisoidun alueen).






Sininen ja valkoinen - värit ovat vapauden!
Suomen ja Israelin liput - sinivalkoiset

Tervetuloa tilaisuuksiin!
 


Messiaanistamusiikkia

Tiedosto:Star of David.svg

Shabbat Shalom



Nivalan helluntaiseurakunta
-Israelia siunaava seurakunta-


Perustettu 08.07.1951


Comments