Srk:n historiaa




Me teemme historiaa - päivittäen!


TÄSTÄ KAIKKI ALKOI
Nivalan helluntaiseurakunnan 
perustamiskokous oli 08.07.1951 
Maliskylän Purolassa

"Lämmin kiitos Teille kaikille jotka juhlitte kanssamme seurakuntamme 60-vuotiaispäivää.

Kiitos myös Teille, jotka eritavoin muistitte meitä 
ja kartutitte pianorahastoamme.
Piano on hankittua. Kiitollisena seurakuntaperhe!"



Nivalan Siion Ry:n perustamiskokous pidettiin Maliskylän Purolassa sunnuntaina 8.7.1951
Perustajajäseniä: Olka Ahola, Sulo Ahola, Hillevi Jokisaari, Hilma Savikko, Kalle Repo Julia Repo, Rauni Repo, Anna Savola, Heikki Savola, Lyyli (Hilma) Jokisaari, Ilona Littunen, Toini Hyvärilä, Heikki Hyvärilä, Saara Pynnönen, Marja Littunen, Edit Angervaissaari, Erkki Jääskeläinen.

Kuva alkuajan seurakunnasta:
Oiva Hyytinen, Veikko Malila, Sulo Ahola, Olavi Karhu, Jouko Joentakanen, Jussi Jokisaari, Saara Pynnönen, 
Milja Törmälehto, Annikki Söderlund, Hillevi Jokisaari, Ilona Littunen, Uuno Laulumaa, Hilma Savikko, Anna Savola, Martti Söderlund, Elsi ja Liisa Halmetoja, Yrjö Halmetoja, Anja Ryyti, Antti Laulumaa, Paavo Hyytinen, Väinö Tirri, Heikki Hyvärilä, Erkki Littunen, Ilmi Vauhkala, Terttu Malila, Martta Hernetkoski, Liisa Törmälehto, Terttu Parttimaa, Hilkka Ojala, Jorma Laulumaa, Eedit Hernetkoski, Lyyli Jokisaari, Aino Vähäsöyrinki, Esteri Vähäaho, Anni Kuosmanen, Irja Joentakanen. Saarnaajat E. Jääskeläinen ja Sulo Salo


Huomioi!
Heinäkuun 1951 almanakassa on kolme Raamatun tekstiä: Room.8:12-17, Matt.7:15-21, 1 Kun.18:36-39



HELLUNTAITYÖN ALKUVAIHEITA NIVALASSA

Muistelmia Nivalan herätyksen alkuvaiheista vuosina1948 – 1949 sekä jatkosta, joka johti seurakunnan syntyyn Nivalassa. Allekirjoittanut sai Jumalalta kutsun Nivalaan näyn kautta 1948. Näin mökin, jossa oli asumassa 2 henkilöä ja käsitykseni mukaan mökki oli Sieviin menevän tien varrella. Nivalassa en ollut koskaan käynyt. Pyhä Henki puhui minulle voimakkaasti työstä Nivalassa. Samoihin aikoihin tuli Kälviältä pyyntö tulla pitämään heille kokoussarjoja. Siellä tapasin 2 veljeä, jotka olivat rakennustöissä Nivalan Sarjankylällä. Kerroin heille näkemästäni mökistä ja he tunsivat tuon paikan. Lähdin heidän mukanaan Nivalaan ja sain vuokrata Sarjankylältä maalaistalon ullakolta pienen huoneen ja lisäksi kaksi ateriaa päivässä 150 mk vuorokausi ja nuorisoseurantalon ilmaiseksi kokoustilaisuuksiin. Kokousten pidossa minua avusti silloin Mercia Salonen. Hän soitti kitaraa ja lauloi hengellisiä lauluja. Hän kuului Helsingin Saalemiin. Saamamme kokoustalo oli tupaten täynnä väkeä, jopa niin, ettei aina kaikki tahtoneet mahtua sisälle. Erään kokouksen jälkeen Kalle Repo pyysi, että tulisin huomenna käymään heillä hänellä olisi asiaa. Kallen vaimo ja tytär olivat jo tulleet uskoon. Vaistosin, että Kalle on voimakkaas

s

a Jumalan puhuttelussa. Kun menin heille, välittömästi Kalle antoi elämänsä Jumalalle. Pois lähtiessäni hän 

sanoi, että meilläkin saarnamies voisi asua. Jätin silloin ullakkoasunnon ja muutin heille asumaan.


Ryhmäkuva juhlilta 1951



Kokoukset jatkuivat nuorisoseuran talolla runsaslukuisina ja kerran erään tilaisuuden jälkeen maalaistalon isäntä pyysi, että tulisin pitämään

kokouksen ensi sunnuntaina heillä. Lupasin, ja isäntä ilmoitti sen samalla kuulijoille. Kun menin taloon noin tuntia aikaisemmin, pirtti oli jo

täynnä väkeä. Kun olin sanonut tervehdykseni, talon isäntä meni pöydän viereen, jolla oli suuri puukantinen raamattu.

Pannen kätensä raamatun kannelle hän sanoi: ’ Tässä on oikea Raamattu, teillä on väärä.’  Otin raamattuni salkusta ja näytin isännälle,

että se on kirkolliskomitean hyväksymä Raamattu ja hän sanoi sen yleisölle. Sitten oli minun vuoro kehua heidän Raamattu paremmaksi.

Otin Kandaken hoviherran kasteen kohdan esille heidän Raamatustaan, jossa on kaikki jakeet paikallaan vesikaste asiassa.

Korostin uskovien kasteen merkitystä vanhan ihmisen hautana ja Jumalasta syntyneen kuuliaisuuden osoituksena Herralle.

Minun Raamatustani puuttuu jae 37,  ’Jos uskot koko sydämestäsi, niin se tapahtukoon ja Filippus kastoi hänet’.

Silloin yleisö vaati, että minun on puhuttava miten tullaan uskoon ja kastetaan. Sainpa yleisöltä mieluisan aiheen ja lupasin puhua siitä.

Vahvistin sanomani Raamatulla kykyni mukaan. Silloin talon isäntä nousi ylös ja sanoi: poika, älä puhu niin.

Toinen veti alas ja sanoi: anna puhua, kuunnellaan. Isäntä tuli levottomaksi, meni kamariin ja ikkunasta ulos. 

Kun yleisö oli poistunut, tuli isäntä luokseni ja sanoi: Jääskeläinen, minäkin haluan uskoa Raamattuun.


Ei ollut "tilaa" seurantalollakaan - niinpä avioliittoon siunattiin vaikka heinäladossa ns. "lahkolaiset".

Yhden tekevää mitä ihmiset sanovat, tärkeintä on tietää mitä Jumalan Sana sanoo.

Hillevi ja Päiviö Jokisaaren häät 1951
Jumala siunasi ja antoi Hillevin ja Päiviön elämään yltäkylläisen siunauksen, -kiitos Jumalalla!


Seurakunnan perustamisjuhlassa oli myös kastejuhla  8.7.1951

Sitten rupesin käymään pyörällä Sarjankylältä Ruuskankylällä, jossa kaikkien talojen ovet, joukossa isojakin pirttejä, avautuivat hengellisille tilaisuuksille, ja ihmiset olivat kiinnostuneita. Ensimmäisinä Aholan väki ja kylän nuorisoseuran sihteeri tulivat uskoon. Seurauksena seurantalolla lopetettiin tanssit ja siitä tuli hengellisten kokousten pitopaikka.
Siinä vaiheessa oli tullut Helsingistä Ilona Littunen (nyk. Hyytinen) äitinsä luo Maliskylälle. He tulivat käymään Sarjankylällä Revolla ja pyysivät Maliskylälle asumaan meijerin koneenhoitajan kotiin. Sieltä käsin pidimme kokouksia Ruuskankylällä koko talven v.1949. Ihmisiä tuli uskoon ja kesällä kylän läpi kulkevassa Malisjoessa kastettiin 7uskoon tullutta. Kastajaksi pyysin Jaakko Sahimaan, kun itse olen sotainvalidi ja minulla on sääriproteesi.
Paikkakuntalaiset sanoivat, että katsojia ja kuulijoita oli kastetilaisuudessa noin 1000 henkeä. Entisiä rintamamiehiä oli hyvin paljon mukana. Siihen aikaan kokoushuoneet kävivät liian pieniksi ja meitä ”saarnamiehiä” oli liian vähän. Samana kesänä kastettiin vielä Maliskylällä 12 uskoontullutta. Sahimaa oli jälleen kastajana. Saman vuoden syksyllä saimme Saara Pynnösen (nyk. Pietola) Ilonan työkaveriksi.
Minä tein työtä Nivalassa Keiteleeltä käsin. Kokousmatkat kestivät 2 viikosta 3 kk, riippuen Nivalan tarpeesta. 1948 ensimmäinen matka kesti 3 kuukautta. Seuraavat 2 viikosta 2 kuukauteen. Jumala antoi myös voimakkaan Pyhän Hengen vuodatuksen uskovien ylle,  jopa niin, että kun Ojaniemen talossa oli sunnuntai-illan herätyskokous ja ihmisiä tuli esille jälkikokouksessa, eräskin heistä, kun rukoiltiin syntejä anteeksi, alkoi voimakkaasti puhua kielillä. Se oli yllätys, kun uskoon tulleet näin saivat Pyhän Hengen kasteen.
Ne olivat riemullisia tilaisuuksia Nivalassa. Pyhän Hengen vuotaminen ja Raamatun opetus alkoi juurruttaa uskovia Jeesukseen. Lisäksi jatkuvan evankelioimisen kannalta oli suureksi siunaukseksi evankelista-sisarien perustama kuoro, jossa oli 8 kitaraa. Siihen aikaan ihmiset halusivat kuulla hengellisiä lauluja kitarain säestyksellä, niissä oli sanoma Jeesuksesta.
Ruuskankyläläiset halusivat tietää, mitä heidän luterilainen pappinsa sanoo Helluntaiherätyksestä ja niinpä kylän suurin talo järjesti seurat. Minä kehotin uskoontulleita menemään seuroihin ja he menivät. Kun tilaisuus oli päättynyt, talon isäntä nousi seisomaan ja kysyi mitä kirkkoherra sanoo Helluntaiherätyksestä. Silloin pappi oli painanut päänsä alas hetkeksi ja sitten nostanut ylös ja sanonut: Kyllä se muuten on hyvä herätys, mutta siinä täytyy tuntea Raamattu. KYLLÄ NIITTEN SEUROJEN JÄLKEEN USKOON TULLEET OLIVAT INTOA TÄYNNÄ.
Erkki Jääskeläine Toijala



NIVALAN HELLUNTAISEURAKUNNAN 50 v. HISTORIIKKI


 Kauppakirjojen allekirjoitus 

Veikko Salo, Paavo Jokisaari, Yrjö Halmetoja,

 

Lauri 

Ahola.





Ennen kuin Nivalan helluntaiuskovat järjestäytyivät seurakunnaksi 8.7.1951, olivat Jumalan tuulet puhalleelleet paikkakunnalla rajusti

liikutellen kansanjoukkoja. Pirtit ja seurojen tuvat olivat ilta illan jälkeen täyttyneet Jumalaa kaipaavista ihmisistä jopa niin,

että Ruuskankylän nuorisoseuralla lopetettiin tanssit v. 1948. Niiden tilalla pidettiin koko talvi kokouksia eikä seuraväki kyllästynyt.

Ennen herätyksen puhkeamista muutamat evankelistat olivat tehneet uraauurtavaa työtä.

Ensimmäiset helluntaituulen väreet puhalsivat Sievin Helluntaiseurakunnasta päin. Katri Mäkelä piti kokouksia Välikylän suunnalla

jo vuoden 1932 paikkeilla. Myöhemmin Bertta Mäkelä jatkoi tätinsä Katrin työtä. Myös Aune Hyny kylvi Herran Sanaa samoilla seuduilla.

Varsinaisesti helluntaituli syttyi Nivalassa vasta sotien jälkeen, kun Erkki Jääskeläinen yhdessä Taisto Törnin ja Eugen Kainun

kanssa julistivat evankeliumia vaivojaan säästämättä sekä monesti puutettakin kärsien.

Emme myöskään voi unohtaa evankelistojamme Saara Pynnöstä ja Ilona Littusta, jotka monen vuoden ajan kitaroineen

innokkaana veivät ilosanomaa Nivalan koteihin.

Ilman vastustusta ei tämäkään alkanut herätys kypsynyt, siitä esimerkkinä seuraava tapaus vuodelta 1948.

Ruuskankylällä oli joitakin vastustajia, joiden mielestä helluntailaisia ei kylällä tarvittu ja he pyysivät kirkkoherra Mustakalliota seurojen pitoon.

Tuolloin siellä oli kolme uskovaa ja nämäkin menivät kyseisiin seuroihin. Siellä kirkkoherralta oli kysytty, mitä mieltä hän on helluntaiherätyksestä.

Hän oli hetken aikaa miettinyt pää painuksissa ja vastannut: ”Kyllähän helluntaiherätyskin muuten hyvä herätys on, mutta siinä täytyy tuntea Raamattu.

”Voiko tämän parempaa mainosta saada, kun itse kirkkoherra asettui suojelemaan herätystä nähdessään,

että se oli Jumalasta. Sen sijaan, että helluntailaisille olisi tullut lähtö tuolta kylältä, väkimäärä vain kasvoi kokouksissa ja vasta uskoontulleet riemuitsivat.

Kokouksia ei pidetty turhaan, sillä paikkakunnalle syntyi n. 30:n uskovan joukko ja heidän mielissään

kypsyi ajatus oman paikallisseurakunnan perustamisesta Raamatun ohjeiden mukaan.

Seurakunnan järjestäytymistilaisuuteen oli kutsuttu veljet Erkki Jääskeläinen ja Sulo Salo.

Pöytäkirjaa piti Martti Söderlund, josta tuli seurakunnan ensimmäinen rahastonhoitaja.

Vanhimmistoon tuossa tilaisuudessa siunattiin Sulo Ahola, Martti Söder-lund, Kalle Repo, Antti Partanen, Heikki Hyvärilä ja Yrjö Halmetoja.




Voimakkaan herätyksen jälkeen Jumala salli myös koetusten aikoja seurakunnalleen, mutta noissa helteissä kypsyi se joukko,
joka vei työtä eteenpäin juurtuen syvemmälle Kristuksessa. (Room.5:3-5)

50-luvun alussa kokoukset pidettiin kodeissa, mutta työn vakiinnuttua seurakunta hankki oman kokousteltan vuonna 1957 ja

rukoushuone ostettiin vuotta myöhemmin. Omien veljien lisäksi seurakuntaa palvelivat ennen vakinaista paimenta useat eri saarnamiehet

ja evankelistat mm. Otto Mieskonen, Raimo Ovaskainen, Olavi Karhu, Irja Haapakangas ja monet muut, joiden vaivannäön taivas on

tarkkaan rekisteröinyt.

Ennen kuin seurakunta pystyi hankkimaan omaisuutta, oli järjestäydyttävä myöskin rekisteröidyksi yhdistykseksi.

Rukoushuoneyhdistys Nivalan Siion ry perustettiin 13.5.1956. Pöytäkirja kertoo puheenjohtajaksi valitun Kalle Revon ja

sihteeriksi Paavo Jokisaaren sekä rahastonhoitajaksi Martta Söder-lundin. Rekisteröitynyt yhdistyksemme muutti nimensä

yhdistyksen kokouksessa 8.9.1985 Nivalan Helluntailähetys ry:ksi, koska katsoimme nimen ajankohtaisemmaksi ja sillä olisi helpompi asioida virastoissa. 

Seurakunnassa alkoi viritä ajatus rukoushuoneen rakentamisesta kirkonkylälle v. 1982, asiasta oltiin kuitenkin kahta mieltä.

6.2.1983 olleessa seurakunnan kokouksessa päätettiin, että kokouspaikka on toistaiseksi Maliskylän Arolassa.

Saarnaajan vaihduttua asia tuli jälleen esille. Pekka Heiskanen oli tehnyt kiinteistössään muutostöitä ja siellä oleva

pieni huone sai palvella seurakunnan toisena kokoontumispaikkana keskellä kirkonkylää.



Jumala puuttuu asioihin.

Esa Vainionpää muistelee: ” Olin lähtenyt syöpäsairaana Nivalasta vuonna 1981 Jurvaan. Rakensin sinne kodin ja

Jumalan kunniaksi paranin syövästäni täysin. Mietin ja kyselin Herran tahtoa sekä rukoilin paljon öisin.

Odotin että Herra selvittää minulle, mikä on tulevaisuuteni.

Sitten marraskuussa 1984 eräänä yönä tapahtui. Herra puhui ihan selvästi ja ilmoitti tulevaisuuteni suuntaviivoja.

Herra sanoi minulle (ilman mitään neuvotteluja): ’Lähdet takaisin Nivalaan ja sinun aikasi on siellä 7 vuotta.

Ja tiedä, rukoushuonetta on ruvettava rakentamaan, sillä se on se asia, joka seurakunnan yhdistää.’

En inhimillisesti pitänyt lainkaan komennuksesta, asuinhan vasta rakentamassani uudessa kodissani eikä Nivalaan takaisin

lähtö muutenkaan viehättänyt. Siitä asti kuitenkin tiesin, että tämä asia tulee olemaan  edessä.

Kului ½ vuotta ja Nivalasta soitettiin ja pyydettiin takaisin seurakunnan työntekijäksi. Tullessani käymään neuvottelukäynnille

kysyin vanhimmistopalaverissa heti periaatepäätöstä rukoushuoneen rakentamisesta tai hankkimisesta Nivalan keskustaan.

Yksimielinen kanta oli ’ ilman muuta yritetään siinä aikataulussa ja mahdollisuuksilla, mitä meillä on.’

Tämä periaatepäätös oli viimeinen niitti, joka vahvisti lopullisesti tuloni. Tiesin olevani Jumalan johdatuksessa ja Herran haluavan, että Hänelle rakennetaan rukoushuone Nivalan keskustaan.

Aikanaan rakennusprojektin takia jouduimme muuttamaan rukoushuoneyhdistyksen sääntöjä ja nimenkin.

Kun yhdistyksen virallinen sääntöuudistus ja lopullinen rakentamispäätöskokous oli päättynyt, eräs seurakuntalainen vähän humorisesti huusi takaa:

’ Milläs meinaat rakentaa?’  Käännyin häneen päin ja sanoin aivan spontaanisesti ollenkaan ajattelematta:

Uskovaisten metsät ensin sileäksi ja ellette anna, niin myrsky kaataa.’ Tästä ei kulunut kovin pitkään, kun Pohjanmaan yli pyyhkäisi ns.

’Mantamyrsky’. Se kulki Nivalankin läpi ja sopivasti myös uskovaisten metsien kautta ja niin oli rukoushuoneen rakennuspuut

leimattu sekä kaadettu kerralla. Tämän myrskyn seurauksena saatiin kaikki tarvittava puutavara kivuttomasti.

Ulkopuolisetkin antoivat paljon tuulenkaatojaan.

Kun tontin osto oli sinettiä vaille, pyysin Jumalalta itselleni rohkaisuksi merkkiä. Meidän tulisi löytää keskuudestamme

150 000 mk, joka oli tontin hinta ilman lainaosuutta. Tiukalle meni, mutta löytyi. Adrian Törmälehto antoi viimetingassa 1

6 000 mk ja viimeisen puuttuvan osan 2000 mk toi rahastonhoitaja lähetystililtä, jotka siellä oli ylimääräistä

n. tunti ennen kauppakirjan allekirjoitusta. Tästä tiesin, että Jumala valvoo tätäkin työtä ja se tulee onnistumaan. Rakennamme rukoushuoneen, 

johon Nivalan ihmiset voivat tulla Jumalaa kohtaamaan. (Esa Vainionpään kirje)



Alusta lähtien seurakunta päätti tehdä työtä talkoilla ja suurempia tuhlailematta. Suunnitelman alkuvaiheessa ensimmäinen kustannusarvio lähenteli kolmea miljoonaa, mutta loppujen lopuksi n. 750 neliön rukoushuone tuli maksamaan 1,3 miljoonaa markkaa. Rakentaminen rahoitettiin pääasiassa seurakuntalaisten vapaaehtoisin uhrein, ja työ edistyi sitä mukaa, kun uhrivaroja kertyi. Lainaa hankkeeseen otettiin vain 200 000 mk ja se maksettiin
neljässä vuodessa. Sähkö- ja LVI-töitä lukuun ottamatta kaikki muu rakennettiin talkoilla. Uurastus päättyi viimein ja upouuden rukoushuoneen vihkiäisiä vietettiin 8.11.1992.


Esa Vainionpään tultua uudelleen saarnaajan tehtäviin alkoi uuden rukoushuoneen tontin haku.
Sopiva tontti löytyi ja 20.10.1985 tehty ostopäätös johti siihen, että 14.11.1985 allekirjoitettiin kauppakirja.
Rukoushuoneen suunnittelu annettiin arkkitehti Päivi Ojalalle. 1.6.1987 aloitettiin perushietojen ajo ja siihen liittyvät muut toimenpiteet.
Pohjan valutalkoot oli 28. – 29.6.1987.
Massaa valettiin kaikkiaan yli 100 kuutiota ja betonia valmistettiin viidellä myllyllä.
Talkoisiin osallistui muonittajien kanssa runsaat 30 henkeä molempina päivinä. Harjannostajaiset oli 27.8.1988.


Kirpputori alkoi Maliskylän Virtasessa Vieno Jokisaaren aloitteesta v. 1989 jatkuen kevääseen 1992.

Rukoushuoneen valmistuttua se siirtyi

Maliskylältä uusiin tiloihin. Rukoushuone vihittiin käyttöönsä 8.11.1992.

Siunaamassa: Kauno Ojala, Veikko Törmälehto, Kalevi Malila,

Päiviö Jokisaari, Jussi Jokisaari, Martti Kumpulainen ja Esa Vainionpää.

Alakuvassa onnittelijoita muista seurakunnista.



Tämän vuoden toukokuussa tuli täyteen 5 vuotta siitä, kun seurakunta aloitti työttömien ja eläkelläisten ruokailun.

Kävijöitä on ollut usein toistasataa.Normaalin kokoustoiminnan lisäksi teltta kiertää kesäisin Nivalan eri kylillä vieden pelastussanomaa puhein, todistuksin ja lauluin. Talvella on viime vuosina pidetty myös kotikokouksia.

Seurakunnassamme on myös pieni lauluryhmä, joka on innokkaasti avustanut eri seurakunnan tilaisuuksissa                     sekä käynyt laulamassa terveyskeskuksessa ja vanhainkodilla. Lasten ja nuorten toiminnasta on omat kertomuksensa toisaalla tässä kirjasessa.

Lähetystyö on seurakunnallemme rakas. Tällä hetkellä kannatamme osakannatuksella                                                          Voitto ja Päivi Marjetaa Japanissa. Rukousristiretkemme kohdemaa muslimimaailmassa on Indonesia.

Entisiä kannatettaviamme lähetystyössä ovat olleet Irja Haapakangas Keniassa, Huotarien pariskunta Taiwanilla,

Veijo ja Elvi Grönholm Itävallassa ja Aune Hynyn lastenkoti Intiassa.

Matias Siipola on tehnyt aktiivisesti Venäjän työtä yksittäisten seurakuntalaisten avustamana. Seurakunnan kautta on myös toimitettu Venäjälle suuret määrä humanitääristä avustusta, lähinnä vaatetavaraa.

Seurakunnalla on ollut lähettää ainakin seuraavat ilosanoman viejät  kotimaan kentälle: Olavi Karhu, Jussi Jokisaari ja       Kirsti Törmälehto.

Rahastonhoitajina ovat toimineet: Martti Söderlund. Paavo Jokisaari, Pekka Heiskanen, Maija Jokisaari ja Terttu Malila.Kotilähetystyötä ovat tehneet samoin ainakin seuraavat henkilöt: Martta Hernetkoski nyk. Lokkila,         Matias ja Marketta Siipola ja Aila Ojala.

Rukoushuoneyhdistyksen hallituksen puheenjohtajuutta ovat hoitaneet:: Kalle Repo, Yrjö Halmetoja,                                Kalevi Malila ja Kauno Ojala, joka jatkaa tehtävässä edelleen.                                                                

50- vuotiaana seurakuntana tahdomme kiittää uraauurtavasta työstä niitä, jotka ovat tuoneet pelastussanoman saatavillemme. Tästä on meidän nuorempien helpompi jatkaa  kuitenkin edelleen taistellen ja rukoillen,                           siihen asti kunnes Herramme Jeesus saapuu.

 



Vakinaiset työntekijät ja evankelistat:

Karhu Olavi                             Kesätyöntekijänä 60-luvulla

Aro-Panula Veikko                  01.07.1971-01.02.1974

Vainionpää Esa                       07.03.1974-03.08.1981

Mehtonen Hannu                    kesän telttatyössä 1981

Vehviläinen Hannes                23.08.1981-30.06.1984

Marjeta Voitto                          01.10.1984-08.07.1985

Vainionpää Esa                       01.07.1985-30.06.1992

Kumpulainen Martti                 01.01.1993-30.06.1995

Kumpula Markku                     01.03.1994-28.02.1995

Hyppönen Hannu-Heikki         01.08.1996-30.03.1999  

Hilpinen Juhani                       01.10.1999-30.09.2002

Harjula Veikko                         01.03.2002-31.08.2008

Siipola Market                          

Siipola Matias

Räsänen Seija ja Seppo

Ojala Aila

Vartiainen Juho                       01.08.2009->


Palveluksessa olevat vanhimmat:

Kantola Jorma

Ojala Kauno

Törmälehto Veikko

Juho Vartiainen pastori

 

Seurakunnan vanhimmisto:

Ahola Sulo

Hyvärilä Heikki

Halmetoja Yrjö

Partanen Antti

Törmälehto Adrian

Repo Kalle

Jokisaari Paavo

Jokisaari Päiviö

Leppimaa Tauno

Kumpula Markku

Malila Kalevi


Lähetystyötyöntekijöitä:

Aro-Panula Veikko ja Sirkka, Kenia

Grönholm Veijo ja Elvi, Itävalta

Autio Onni ja Saara, Japani

Marjeta Voitto ja Päivi, Japani

Haapakangas Irja, Kenia

Rantanen Timo ja Saara, Espanja

Viktor Blom, Israel

Romanian romanilapsille avustustoimintaa Korhosen Klausin ja Sirkan välityksellä paikallisen helluntaiseurakunnan kautta



Historiikkia kokosi mm. Sirpa Hilpinen Maija Jokisaaren ja Esa Vainionpään historiikkien pohjalta

ja Jussi Jokisaari, sekä seurakuntalaisten muistoihin ja valokuviin perustuvien tietojen pohjalta Juho Vartiainen.



MUISTELMIA EVANKELISTAPOLUILTA


Olen saanut kasvaa lapsuuteni uskovaisen isän ja äidin hoivassa. Vanhempani olivat ev. lut. seurakunnan aktiivijäseniä. Isäni ei hyväksynyt muita herätysliikkeitä. Äitini kävi Kansan Raamattuseuran ja vapaakirkollisten, kuten helluntailaisten elävissä tilaisuuksissa, joissa minäkin sain olla mukana. Olin jo lapsena hyvin kiinnostunut erityisesti vapaista suunnista.

Isäni kuoleman jälkeen menin sukulaisten luokse Helsinkiin ja hakeuduin käsityöalalle tilausompelijaksi. Työskentelin Ompelu Ateljeessa Helsingin keskustassa.

Rippikoulun kävin Helsingin Suurkirkossa (nyk. Tuomiokirkko) ja siellä tulin uskoon 19.11.1942. Nuorisopastori oli uudestisyntynyt ja ohjasi meitä selkeään uskon ratkaisuun. Niinpä hän kätten päälle panemisen kautta siunasi ystäväni Hellä Karvosen ja minut taivas tielle.

Kahden viikon kuluttua kerroin ensi kerran uskostani nuorten illassa seurakuntakodilla. Vuotta myöhemmin tuli nuori Ilona Littunen (Hyytinen) joukkoomme ja teki uskonratkaisunsa.

Kävimme myös Helsingin Saalemissa kokouksissa, jossa opimme tuntemaan ja arvostamaan Pyhän Hengen armolahjoja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Niinpä sen janon vaikutuksesta ja Sanaa tutkien menimme Hellä, Ilona ja minä uskovien kasteelle ja liityimme Saalem-seurakuntaan. Minun kohdallani tämä prosessi vei aikaa pari vuotta eihän suvussani ollut aikaisem-min ketään vapaisiin suuntiin lukeutuvaa.

Heti Saalemiin tulon (v. –46) jälkeen liityin kitarakuoroon. Soittamaan opin kahdessa viikossa. Ympäristökokouksiin lähdimme mukaan laulamaan ja todistamaan lähes välittömästi. Seuraavana  vuonna (v. –47) syksyllä osal-listuimme raamattukouluun Helsingin Saalemissa. Osaanottomaksua ei meiltä otettu, koska rakastettu paimenemme Eino I. Manninen sanoi, ettei meidän tarvinnut maksaa, koska teemme ympäristötyötä. Ilona lähti sen jälkeen Nivalaan kokeilemaan siipiään evankeliumin työssä. Minä jäin vielä maalliseen työhön ja samalla teimme Hellän kanssa ympäristötyötä.

Syksyllä –48 ilmoittauduin Kuopion raamattukouluun. Ilona tuli myös. Hän oli jo aikaisemmin ehdottanut, että lähtisin koulun jälkeen hänelle toveriksi Nivalaan. Pyytäessäni suositusta Manniselta ja vanhimmistolta, jotkut veljet eivät olisi päästäneet, vaan sanoivat, että Saara on juuri sopiva Helsingin ympäristötyöhön. Ilmari Manninen sanoi kuitenkin, että lähetetään vaan Ilonan työtoveriksi. ”Minä luotan Ilonaan ja Saaraan”.




Siitä urkeni ura Nivalan evankelistoille. Niinpä tulimme innokkaina ja suurin toivein voittamaan sieluja Pohjanmaan lakeuksille marraskuussa –48. Ensimmäinen asuntomme oli Maliskylässä, Venylän mökissä, jossa Ilonan äiti meitä odotti. 

Jumalan tuulet puhalsivat voimakkaina tämän jo aloitetun työn yllä. Sain tulla keskelle herätystä. Ruuskankylä oli ensimmäinen kylä, jossa kokouksia  oli usein ja jossa ihmisiä, pääasiassa nuoria, alkoi tulla uskoon. Ennen mi-nun tuloani oli Karvoskylällä ollut voimakasta liikehdintää.

Kaupunkilaistytön asusteissa oli vähän korjaamisen varaa. Eiväthän korkeakorkoiset päällyskengät olleet parhaat mahdolliset jalkineet parinkymmenen kilometrin kävelytaipaleelle. Niinpä Savolan Anna ja Heikki, tilanteen näh-tyään  teettivät minulle kotisuutarillaan lapikkaat. Niissä oli leveä kippura-kärki, varret mustat (aikaisemminkin käytössä olleet) ja terät uuden uutukaista vaaleaa nahkaa. Sodan jälkeen piti kaikessa säästää ja tämä oli yleinen tapa tehdä jalkineita.  

Kun lähdin ensi kerran liikkeelle uusissa jalkineissani, en ollut kovin ihas-tunut niiden ulkonäköön ja jouduin sanomaan itselleni: ”Kuole Saara, kuole. Ne on ihan hyvät tähän tarkoitukseen.” Hyvin pian sen suurella tyytyväisyydellä totesinkin.

Kun olimme Ilonan kanssa vähän kauempana kokousmatkalla, saimme kuulla, kuinka nämä rakkaat uskoon tulleet nuoret karitsat olivat huokailleet: ”Näkisipä pian ne kippurakärkilapikkaat puhujapöydän takana.” Juuri nuo lapikkaat lienee tuotemerkkini ensimmäisen vuoden evankelistan polulta.

Työtä teimme ahkerasti eri kylillä. Seuratupia saimme lisää sitä mukaa, kun herätys levisi kylästä kylään. Vapaa iltoja ei juuri ollut, kun nuoria tuli uskoon ja he olivat heti innokkaita opettelemaan kuorolauluja ja kitaran soittoa. Kaikki olivat mukana innokkaasti viemässä evankeliumia eteenpäin. Kun nuorten joukko lisääntyi ja täyttyi Pyhällä Hengellä, oli riemullista tehdä työtä ja kiittää Herraa. Niinpä sitten vanhemmat vähän kademielellä keksivät sanoa: ”Ei siihen helluntaihin kelpaakaan kuin nuoret ja komiat”.

Erikoisen rakkaana on mielessä saarnaaja Erkki Jääskeläinen, joka tuli isompia kaloja pyytämään. Hän viipyi viikkoja ja oli mitä parhain esimerkki sielujen voittajasta. Sanottuamme hänelle, että pitäisi noita housujasi vähän prässätä, niin hän vastasi: ”Ei se haittaa. Kunhan vaan pääsisi katuvien syntisten kanssa polvilleen lattialle parannusta tekemään.



Eiväthän kaikki katsoneet suopeasti tätä ihmisten uskoontuloa. Eniten vastatuulta   saivat   kokea  vasta  uskoon  tulleet.  Kysyi jumalallista rohkeutta mennä omalla kylällä kasteelle, kun tien vieressä, talon nurkalla oli joukko ivaamassa ja pilkkaamassa sekä tuomitsemassa kasteen uudistajat alimpaan helvettiin. Lisäksi kokousten aikana miehet saattoivat tehdä ilkeyttä pihalla niin, että kokousväen polkupyörät löytyivät navetan katolta, kun niitä oli ensin aikansa etsitty.

Kerran tulimme kokouksesta kävellen Maliskylälle. Meitä vastaan tuli toisen herätysliikkeen seuroista väkeä hevosrattailla ja he huusivat meille:  ”Siinä ne viulunvinguttajat ja vääräoppiset menee. Ovat niin köyhiäkin ettei ole edes pyörää saatikka sitten hevosta.” Ei sellainen meitä loukannut, kun sydämessä oli sellainen Pyhän Hengen ilo. Saimmehan olla keskellä herätystä. Meille nuorille huutelivat, että uittoyhdistyksen jäseniä siinä menee.

Kun keväällä tiet suli, oli Taivaan Isällä minullekin varattu uusi polkupyörä. Niinpä pääsin Ilonan kanssa pyörällä tekemään matkoja, joita tehtiin mm. Kärsämäelle, Haapavedelle, Oulaisiin, Pulkkilaan ja Pyhännälle.

Kerran mennessämme Kärsämäelle kokousten pitoon erään talon ikkunasta katseli pieni tyttö ja huusi: ”Äiti, äiti – taivaan tytöt tulevat!” Kuinka kauniit nimet saimmekaan! Jeesus siunatkoon teitä Nivalan ”taivaan tytöt ja pojat”, jotka olette lähes 50 vuotta pitäneet liittonne, jonka teitte nuoruudessanne Herran edessä.




Evankelista Saara Pietola, s. Pynnönen




MUISTOJA

Olen syntynyt Karjalassa, luovutetulla alueella, Suojärvellä, josta muutimme Lumivaaraan ollessani 4 vuotias. Lumivaara on Laatokan saaristolaispitäjä, Sortavalasta n. 60 km rannikkoa pitkin. Lumivaaraa pidän kotiseutunani, vietinhän siellä lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni. Siellä ovat juureni. Se on tosi kaunista seutua. Nyt vanhempana olen käynyt siellä kaksi kertaa. Lähdimme Karjalasta 13.3.1940 Peräpohjolan Kukkolaan. Matka kesti kaksi viikkoa. Olin silloin 14 vuotias. Lähdin pian tätini luo Helsinkiin ja palasin äitini luo asumaan vasta, kun tulin Nivalaan. Helsingissä olin ensin lapsen-vahtina ja sen jälkeen  lastenhoitokoulussa v. 1945 – 1946.

Uskoni Jumalaan alkoi hyvin pienenä. Olin vasta 5 vuotias, kun isäni kuoli. Äitini pani meidät kolme lasta penkin viereen polvilleen (neljäs lapsi oli vasta 1vuotias). Hän sanoi, että teillä ei ole nyt muuta isää kuin Taivaan Isä. Opettajani opetti meidät tuntemaan Jeesuksen, ja me kerholaiset lauloimme to-sissaan: ”Me tahdomme antaa Jeesukselle päivämme parhaimmat”.

Sitten myöhemmin murrosikäisenä Helsingissä Jumala tuli kaukaisemmaksi. Kaipasin oppia tuntemaan Häntä enemmän. Kaipaukseni johti minut Helsingin Vanhaan kirkkoon ja sieltä seurakunnan kerhoihin. Siellä toisten nuorten kertoessa omakohtaisesta valinnasta, tulin minäkin uskoon loka-kuussa 1943.

Pidimme yhteyttä Saaran kanssa ja hän onkin kertonut tulostamme hellun-tailaisuuteen. Minulla ei muuten ollut aikaisemmin mitään tietoa helluntailaisista. Pian kasteen jälkeen sain myös täyttyä Pyhällä Hengellä. Saalemissa oli silloin raamattukoulu ja minun sydämessäni paloi halu lähteä kentälle. Se tuntui melko mahdottomalta ajatukselta, koska olin juuri valmistunut ammattiin valtion apurahan ja tätini avustuksen turvin. Kuitenkin sanoin itseni irti työpaikasta ja menin syksyllä –47 raamattukouluun.

Siitä se alkoi. Ollessani äitini luona Nivalassa kesälomalla Lempi Linna tahtoi minua toverikseen ja minä menin vuoden –48 alussa (Niin ei kenenkään pitäisi tehdä.) Asuin äitini kanssa Ahteen koululla ja tallustelin Lempin ja hevosen perässä Nivalan eri kylillä. Pidimme kokouksia ja levitimme pieniä kirjasia. Keväällä tulivat Taisto Törni ja Eugen Kainu. Lempi jäi joukosta, mutta minä olin mukana. Kokouksia pidettiin  Pahkaperällä ja Karvospe-rällä. Ihmisiä tuli uskoon, varsinkin nuoria. Eugen ja Taisto lähtivät pois, mutta ensin he järjestivät kesällä Karvoskylän seurantalolle kastejuhlat. Mutta eiväthän nuoret uskaltaneet kasteelle, kun ei oltu annettu minkään-laista opetusta. Viisi henkilöä kastettiin. Minun äitini, Savolan Heikki, An-nikki Söderlund, ja joku sisar Raudaskylältä, mutta viidettä en muista.

Sitten minä hain töihin lastensairaalaan Rovaniemelle  ja pääsinkin. En  kuitenkaan lähtenyt sinne, vaan peruin ja menin Larsmoon kuukaudeksi lasten kesäsiirtolaan. Jäin odottamaan Kuopion raamattukouluun menoa. Olimme sopineet Saaran kanssa, että hän tulisi Nivalaan toverikseni.

Niinpä sitten raamattukoulun jälkeen tulimme Maliskylän Venylään. Äitini oli jäänyt pois Ahteen koulun vahtimestarin työstä ja vuokrannut Venylän. Aluksi aloimme pitää kokouksia Ruuskankylällä. Saara kertookin niistä selostuksessaan. Kaksi pientä naisihmistä vain saarnasi ja tekstit loppui usein. Ja voi miten kokemattomia me olimme, mutta Herra antoi viisautta ja voimia, että me tytöt jaksoimme jatkaa.

Jokainen uskoontullut oli ihme ja viikot jaksoimme siitä puhua. Äiti oli hengessä mukana ja osti eläkkeellään meille ruokaa. Alussa myös Söderlundit olivat meille suurena tukena. Varsinkin silloin, kun äiti oli poissa, me usein juoksimme Martta-tädin keitolle.

Vaatimatontahan se elämä oli, mutta Raamattuhan sanoo, että kun on elatus ja vaatteet, niin tyytykää siihen. Kylmähän se Venylä oli. Illalla + 360C ja aamulla vain + 60C.

Me teimme monta hauskaakin matkaa. Suoraan metsäteitä pitkin Sarjankylälle ja samoin Suotuperälle. Ruuskankylällä oli kesällä –48 kastejuhlat. Nyt olivat kastettavat saaneet jo opetusta ja ymmärsivät. Saarahan mainitsi Erkki Jääskeläisestä. Osa Ruuskankyläläisistä oli jo käynyt Kokkolassa kasteella. Rukoilimme Jumalalta 10 pariskuntaa ja he tulivat.

Muutimme sitten Karsikkaalle asumaan ja äiti seurasi mukanamme. Kokousmatkamme pitenivät: Kärsämäki, Pyhäsalmi, Haapavesi, Pulkkila ja vähän muuallakin. Helsingissä kävimme kerran, joskus kaksi kertaa vuodessa, ei-kä pussimme ollut tyhjä, kun sieltä palasimme. Vuoden asuimme myös sis-koni talossa Nivalan Ahteella ja sieltä muutimme tänne Pulkkilaan. Olimme yhdessä kiertäneet 7 vuotta (siis täydellisyyden luku). Sitten tiemme erkanivat minun maallisen ensirakkauteni takia.

On ilo käydä Nivalassa ja nähdä vanhoja uskovia sekä myös iloita uusista.


                                                         Evankelista Ilona Hyytinen, s. Littunen





TELTTATYÖSTÄ VUOSINA 1957 – 1961

Maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina 1957 oli helluntaiseurakunnan (silloisen Siionseurakunnan) ehtoolliskokous syntymäkodissani Maliskylän Virtasessa. Ehtoollisen jälkeen pidettiin ns. seurakunnan kokous. Sen aikana keskusteltiin tulevista kokouksista ja muista seurakunnan työhön liittyvistä asioista. Kokous ei ollut siinä mielessä ”virallinen”, että esillä olevista asioista olisi pidetty pöytäkirjaa, sillä sellaista käytäntöä ei alkuvuosina ollut. Olin ollut Länsi-Lapissa korpievankelistana toista vuotta ja olin saanut siellä tuntumaa kesän telttakokouksiin. Lapin oloissa teltta oli osoittautunut oivalliseksi keinoksi ihmisten saavuttamiseksi. Telttaan oli matala kynnys. Sinne oli helpompi tulla kuin sisätiloissa pidettäviin tilaisuuksiin. Näin olin asian kokenut. Kesäksi 1957 Tornionjokilaakso oli saamassa oman kokousteltan.

Tukholman helluntaiuskovien ryhmä oli antanut lupauksen teltan ostamisesta. (Niin myös tapahtui) Olin saanut olla pieneltä osaltani vaikuttamassa siihen, että Tornionjokilaakso oli saamassa kokousteltan. Siksi sisimmässä-ni virisi toivo, että myös kotiseurakuntaani Nivalaan hankittaisiin kokous-teltta. Esitin ajatukseni maaliskuun entoolliskokouksessa mukana olleille. Seurakunta lämpeni asialle ja teltta päätettiin hankkia. Ristin Voitto-lehdessä oli ollut vähän aiemmin helsinkiläisen teltanvalmistajan ilmoitushinta ja muine tietoineen. Nivalaan päätettiin hankkia n. 100 hengen kokousteltta. Se tulisi seurakunnan omistukseen ja käyttöön. Tilaus tehtiin ja valmistaja ilmoitti pystyvänsä toimittamaan teltan jo kesäksi 1957!

Kevään aikana pidettiin iltaisin teltan penkkien valmistustalkoita. Samalla tehtiin kevytrakenteinen, helposti koottava puhujanpöytä. Kalevi Malila oli taitavana kirvesmiehenä telttapenkkien valmistajana yhdessä muiden veljien kanssa.

TELTAN KÄYTTÖÖNOTTOJUHLA

Kesä-heinäkuun vaihteessa teltta tuli. Heinäkuun alussa 1957 teltta oli ensimmäisen kerran pystytettynä Ruuskankylällä Olga ja Sulo Aholan maalla. Se siunattiin Sanalla ja rukouksella käyttöön Jumalan sanan julistuspaikaksi. Se oli riemullinen hetki! Seurakunnalla oli nyt oma kesäinen kokous-tila, joka oli helppo siirtää paikasta toiseen.


”TELTTAMESTARIT”
Kun seurakunta oli hankkinut n. 100 000 mk arvoisen teltan, oli luonnollista, että sitä tuli hoitaa huolellisesti. Oli siis tarpeen, että teltalla olisi hoitaja, eli ”telttamestari” kuten teltan hoitajia siihen aikaan kutsuttiin. Seurakunta valitsi telttamestariksi Kalevi Malilan ja allekirjoittaneen. Saimme tehtäväksemme teltan kuljetuksen, pystytyksen ja sen kunnosta huolehtimisen. 

KYLÄSTÄ KYLÄÄN TELTAN KANSSA
Tapanani on ollut vuosikymmeniä pitää kalenterissa päiväkirjaa kokouksista ja paikkakunnista. Olen myös merkinnyt kalenteriini tekstin, josta olen puhunut.. Tässä en ala kuitenkaan penkomaan yli 40-vuotisia arkistojani telttakokouksista, vaan kerron muistinvaraisesti väläyksiä mieleeni jääneistä asioista. Monet asiat ovat piirtyneet mieleeni niin voimakkaasti, että muistan ne hämmästyttävän tarkasti.

1950-luvun alkupuolella ei Nivalan helluntailaisilla ollut yhtään autoa. Kokousmatkat tehtiin siis polkupyörillä tai kävellen. Talven aikaan toki myöskin hevosilla. Teltan kuljetus kylästä toiseen hoidettiin pääsääntöisesti hevosilla. Siihen aikaan alkoivat ns. kumipyöräkärryt yleistyä ja sellaisilla oli mukava siirtää teltta kylästä toiseen. Mutta aikaahan siihen aikaan oli. Kiire oli lähes tuntematon käsite.


NUORTEN INTO OLI VALTAVA                                                                                                                           Eräs asia on jäänyt mieleeni tuolta ajalta voimakkaasti. Nuorilla oli valtava into viedä evankeliumia eteenpäin! Maalaistaloissa tehtiin siihen aikaan pitkiä työpäiviä. Traktoreita ja muita helpottavia koneita ei ollut. Heinä- ja elonkorjuutyöt tehtiin hevos- ja ihmisvoimin. Se oli rankkaa, aikaa ja voimia kuluttavaa. Heinätyöt saattoivat kestää, ilmoista riippuen 2 - 4 viikkoa. Tarvittiin Jumalan antamaa intoa, rakkautta ja voimaa lähteä heinäaikana ilta toisensa jälkeen telttakokouksia pitämään. Kokousmatkat olivat melkoisen pitkiä. Pisimmillään jopa 40-50 km! Tytöillä oli lypsytyöt heinätöiden jälkeen. Vasta sitten oli mahdollisuus lähteä kokousmatkalle! Nykyään ei ole tarvetta tällaiseen urakointiin, sillä koneellistuminen on tuonut suurta apua maatöihin ja matkat taittuvat nopeasti autoilla. Tämä kaikki on suurenmoi-nen osoitus Taivaallisen Isämme hyvyydestä. Muistammeko kiittää Häntä tästä?

Me maliset pääsimme n. 30-35 km ajolla Vatjusjärven kokouksiin. Vastaavasti muille kylille oli malislaisilla pidempi matka! Jokainen käsittää, että viikosta toiseen neljänä arki-iltana ja lisäksi sunnuntaiset kokousmatkat kuluttivat niin fyysisiä kuin henkisiä voimavaroja.




Pitkille kokousmatkoille läksimme yleensä eväiden kanssa. Muistan, että pidimme ”tankkaustauon” n. 30 km ajon jälkeen. Eväinä saattoi olla voileipiä, pullaa, makkaraa, juustoa, kananmunia sekä mehua. Innokkaina evan-keliumin viejinä olivat siihen aikaan Elvi Myllylä, nyk. Malila, Elli Myllylä, nyk. Hautaniemi, Orvokki Mäkiharju ja Rauno Partanen Karvoskylältä. Maliskylältä Kalevi Malila, Martta Hernetkoski, nyk. Lokkila ja Kaino Halmetoja, nyk. Törmälehto sekä allekirjoittanut. Kesällä 1957 Sulo Ahola Ruuskankylältä oli jonkin verran sananpalvelijana kokouksissa. Samoin Yrjö Halmetoja Karsikkaalta. Karsikkaalla asuvat sisarukset Heikki ja Toini Hyvärilä olivat myös laulajina kuorossa.  Vatjusjärveläiset Greta ja Eeva Ahola liittyivät us-koontulonsa ja kasteen jälkeen seurakuntaan. Kuoro sai heidän panokses-taan täydennystä riveihinsä.

Suotukylällä oli Adrian (Atri) ja Aili Törmälehdon talo. He olivat tulleet us-koon muutamia vuosia ennen ja kuuluivat Nivalan seurakuntaan. Törmäleh-don kaksi vanhinta lasta – Veikko ja Kirsti tulivat varhaisessa nuoruudessaan uskoon. He olivat alttiisti mukana seurakunnan telttakokouksissa, varsinkin Vatjusjärvellä, Suotukylällä ja Karsikkaalla. Ruuskankylän nuorista olivat telttakokousten vastuuta kantamassa sisarukset Aino ja Salme Paavola. He muuttivat melko pian etelään ja avioituivat.

Kesän aikana pidettiin kuoroharjoituksia lauantai-iltaisin kodeissa, Kalevi Malilan toimiessa kuoronjohtajana. Luutullaan hän näytti tahtia laulajille. Elvi, Kaino ja Martta olivat kitaransoittotaitoisia, joten lauluissa säilyi tahti neljän soittaja tahdittamana hyvin. Kuorolauluina laulettiin ”pitkän kirjan” lauluja. Niissä oli sanoma, joka puhutteli uskosta osattomia kuulijoita. Kokousten johtamis- ja puhujavastuu oli Kalevi Malilalla ja minulla. Toiset nuoret avustivat lauluin ja todistuksin.

Jälkeenpäin ajatellen tajuan, että silloinen vanhimmisto luotti nuoriin. Heille uskottiin vastuu telttakokouksista. Se oli rohkea teko, jolle on syytä nos-taa hattua näin jälkikäteenkin. Vastuuhan kasvattaa ihmistä. Uskoakseni nuo 1957-1961 kesien telttakokousvastuut olivat seurakunnan nuorille hyvää evankelioimisen korkeakoulua. Ehkä vanhimmiston tekemä ratkaisu oli – ainakin osittain – pakon sanelema. Perheellisillä veljillä ei ehkä ollut voimia lähteä rankan työpäivän jälkeen telttakokouksiin pitkien matkojen päähän. Mutta kuten sanottu, nuoria vastuunkantaminen kasvatti. Nuorten oli pak-ko paneutua Sanan lukemiseen ja rukoukseen, jotta olisi  jotain annettavaa kokouksiin tuleville janoisille ihmisille. Sillä kokouksiin tuli – yllättävää kyllä – uskosta osattomia ihmisiä yleensä hyvin.


KOKOUKSIA ERI KYLILLÄ
Kokousteltta erotettiin siis käyttöön Ruuskankylällä. Saman kesän aikana kokoussarjat pidettiin Karsikkaalla, Vatjusjärvellä, Maliskylällä, Karvosky-lällä, Pahkakylällä ja Kirkonkylällä. Kuulijamäärät vaihtelivat. Mutta varsin-kin Vatjusjärven Etelälahden tienhaarassa kokoukset vetivät kansaa Sanan kuuloon. Teltta täyttyi usein ääriään myöten. Se oli ihmeellistä! Tunsimme avuttomuutta astuessamme teltan täyteisen kuulijakunnan eteen. Mutta Herra oli kanssanne. Hän antoi ”kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän”. niin kuin Hän on profeetta Jesajan kautta luvannut.

KASTEJUHLA                                                                                                                                                Kesällä 1957 pidettiin Ruuskankylän telttakokousten päätöspäivänä, sunnuntaina kastejuhla Karsikasjoessa, Finnilän rannassa. Oulaisista oleva jykevä saarnaaja Sakari Vainionpää oli kutsuttu pyhän ajaksi Ruuskan-kylälle. Hän pitikin jämerän kastesaarnan, jota useampaan kymmeneen nouseva kuulijakunta herpaantumattomalla mielenkiinnolla kuunteli. Ilmeisesti osa kuulijoista kiristeli hampaitaan, kun Vainionpää heilutti Sanan miekkaa. Raamatun osoittama pelastuksen tie tuli varmaankin jokaiselle kuulijalle selväksi. Kasteella oli viisi uskovaa. Heistä Greta Ahola toimi myö-hemmin useita vuosia Nivalan kitarakuoron johtajana.


ENSIMMÄINEN LEIRI MALISKYLÄLLÄ                                                                                                                                        Oma teltta saatiin siis kesällä 1957. Sen vuoksi päätettiin järjestää seurakunnan ensimmäinen lasten- ja varhaisnuorten leiri. Maliskylällä asuivat Martta ja Vilho Uusitalo. Martta kuului seurakuntaan ja myös Vilho suhtautui myönteisesti seurakunnan työhön. He luovuttivat kotinsa ja piha-alueensa leiripaikaksi. Se mahdollisti leirin järjestämisen Maliskylälle. Teltta palveli leirin kokoontumis- ja ruokailutilana. Ruoka valmistettiin Pörhölässä. Leiriläisiä oli muistini mukaan yhteensä  24.

Kalevi Malila ja allekirjoittanut olivat seurakunnan valitsemia leiriohjaajia. Loppuviikolla saimme leirille lisävoimia, kun raahelaiset evankelistat Eeva Ahola, nyk. Virkkala ja Saara Pynnönen, nyk. Pietola tulivat mukaan. He oli-vat kokeneempia kuin me paikalliset, sillä niin Kalevi kuin minäkin olimme ensimmäistä kertaa leirillä vastuunkantajina. Sisarten tulo leirille oli enem-män kuin tervetullut. Vaikka ensimmäinen leiri pidettiin vaatimattomissa oloissa ja kokemattomien ohjaajien palvellessa, ei vaivannäkö silti ollut tur-haa. Leiritalon n. 14-vuotias Lauri-poika tuli leirillä uskoon!







OMA RUKOUSHUONE MALISKYLÄLLE
Kevättalvella 1958 tuli Maliskylässä Malisjoen rannalla oleva Arolan talo myyntiin. Helluntaiseurakunta hankki talon rukoushuoneeksi. Arola olikin seurakunnan kokoontumispaikkana yli 30 vuotta. Arolan piha oli sitten vuo-sien ajan seurakunnan kesäinen leiripaikka. Jo samana kesänä, 1958 pidet-tiin leiri ensimmäisen kerran ”omalla maalla”. Leirin päätöspäivänä oli kas-tejuhla, jossa useita uskoon tulleita otti kasteen Kristukseen. Sain palvella kastajana tuossakin juhlassa. Suuri joukko kyläläisiä oli kokoontunut joki-rantaan kauniina kesäisenä sunnuntaina seuraamaan seurakunnan omassa rannassa tapahtuvaa kastetoimitusta. Vuosien aikana leiri tuli suosituksi. Lapsia tuli pitkien matkojen takaa: Ylivieskasta. Jurvasta. Kokkolasta ja jopa Ruotsista saakka! Vain muutamia paikkakuntia mainitakseni.

TELTTA LÄHISEURAKUNTIEN ALUEELLA                                                                                                                           Nivalan seurakunta on tietojeni mukaan edelläkävijä oman teltan hankin-nassa. Pohjanmaan helluntaiseurakunnilla oli kyllä yhteinen, n. 250-300 hengen kokousteltta, joka kiersi maakunnan keskuspaikoissa. Nivalan Kir-konkylässäkin useampana kesänä 1950-luvulla.Koska maakunta oli laaja ei telttaa saatu kaikkialle minne sitä toivottiin, sillä maakunnan seurakunnilla ei ollut yhtään omaa kokoustelttaa. Siksi oli luonnollista, että Nivalaan han-kittua telttaa toivottiin myös toisille paikkakunnille. Kärsämäellä olin teltan kanssa useana kesänä. Ainakin 1957-1960. Teltta oli Kärsämäellä lähes vii-kon ajan kerrallaan. Siellä oli yleensä vierailevia puhujia, joten ”telttamesta-rina” pääsin helpommalla, kun ei joka ilta tarvinnut kantaa vastuuta puhu-misesta. Ei ollut teltta turhaan Kärsämäelläkään, sillä useita nuoria tuli uskoon.

Myös Raahelaisilla oli halu evankelioida! He tiedustelivat Nivalasta telttaa viikon kokoussarjaa varten kesällä 1958. Teltta luvattiin ja sen vieminen Raaheen tuli minun tehtäväkseni. Se ei ollutkaan helppo tehtävä. Teltta kul-jetettiin linja-auton katolla. Se lastattiin sinne pusseineen, mastoineen ja muine tykötarpeineen!! Säkeissä olevat telttakankaat nostettiin myös katolle. Vain äänentoistolaitteet sain auton sisälle. Haapaveden Kirkonkylässä oli parin – kolmen tunnin odotus. Siellä oli teltta otettava pois linja-autosta ja lastattava Raahen autoon!! Lopulta teltta oli perillä Raahen torilla. Kokous-sarjan päätyttyä oli sama ruljanssi edessä teltan Nivalaan saamiseksi – sa-maa reittiä ja samalla tavalla.

Tämä teltta osoittautui vuosien saatossa varsin kestäväksi. Olin perheeni kanssa mukana Nivalan helluntaiseurakunnan 30-vuotisjuhlassa kesällä 1981. Hämmästykseni oli melkoinen todetessani 24-vuotiaan ”telttavanhuksen”  olevan pystyssä Arolan pihalla! Eikä suinkaan raihnaisena ”eläkeläise-nä”, vaan palvelemassa ryhdikkäänä juhlakansan tarjoilutilana! Ilmeisesti teltta nykyisin on jo pois käytöstä?





VIERAILEVIA PUHUJIA TELTTAKOKOUKSISSA                                                                                                                    Nivalassa saatiin iloita seurakunnan keskelle kutsutuista vierailevista sananjulistajista. Kesällä 1958 muutamilla kylillä oli kokkolalainen Taisto Törni telttakokouksissa puhujavieraana. Hän oli jo siihen mennessä kokenut julistaja. Siitä huolimatta Törni ei halveksinut minuakaan, joka olin vasta-alkaja evankelistana. Päinvastoin, hän pyysi minuakin puhumaan. Mieleeni jäi eräs Törnin pyyntö. Se kuului tähän tapaan: ”Voisitko sinä puhua huomisillan kokouksessa, sillä minulla on niin pienet eväät”. Ilmeisesti Törni halusi pyynnöllään kannustaa nuorta, kokematonta evankelistan planttua. Osaltaan Törnin vaatimattomus rohkaisikin minua jatkamaan evankelistan, joskus  ohdakkeisellakin  polulla. Kesällä 1959 ja 1960 oli suonenjokelainen.

Otto Mieskonen muutamia viikkoja Nivalan telttakokousten puhujana. Mieskonen oli myös seurakunnan leireillä vastuunkantajana. Kesällä 1961 oli lahjakas helsinkiläinen julistaja Reino Vatanen teltalla Sanaa julistamassa. Sitä ennen hän oli ollut lyhyen ajan Thaimaassa lähetystyössä, josta joutui vakavan sairastumisen vuoksi tulemaan takaisin kotimaahan. Nivalassa syntynyt ja uskoon tullut, useita seurakuntia palvellut sananjulistaja, Olavi Karhu antoi myös oman panoksensa entisen kotiseurakuntansa telttatyölle, sillä hän palveli kokouksissa julistustehtävässä.


TELTTAKOKOUSTEN MERKITYS SEURAKUNNALLE                                                                                                      Muutama ajatus seurakunnan oman teltan hankkimisesta työn ja seurakuntayhteyden kannalta. Kun teltta hankittiin, sillä oli ilmeisen suuri merkitys seurakunnalle. Teltta oli kylällä yleensä 4-5 päivää. Näin avautui eri kylillä asuville uskoville mahdollisuus osallistua enemmän seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Kesän aikana ehdittiin käydä kuudella tai seitsemällä kylällä. Siten ”oma” teltta tuli fyysisesti lähelle seurakuntalaisia. Siten hajallaan olevilla uskovilla oli paljon paremmat mahdollisuudet kokea uskovien keskinäistä yhteyttä, koska kokouksia oli paljon.

Teltta lisäsi pienen seurakunnan uskovien yhteenkuuluvuutta. Uskoakseni se myös auttoi uskovia ottamaan taloudellista vastuuta seurakunnan työstä. Meille telttatyössä mukana olleille seurakunnan jäsenille ei maksettu mitään korvausta. Kaikki tapahtui rakkaudesta Herraa ja lähimmäisiä kohtaan. Palkkion saaminen ei ilmeisesti telttakokousten pitäjille tullut edes mieleen. Mutta seurakunnalla oli kuluja työstä. Vieraileville puhujille maksettiin il-meisesti jonkinlaisia matkakorvauksia. Varsinaista palkkiota edes vierailevat puhujat eivät luultavasti saaneet. Siihen aikaan evankelistat ja saarnaajat liikkuivat ”uskon varassa”, kuten sanottiin.

On muistettava, ettei seurakuntalaisilla ollut autoja. Linja-autot kulkivat harvakseltaan. Maliskylällä taisi käydä pyhäpäivinä kaksi autoa. Nivala-Vaala auto meni aamulla Vaalan suuntaan ja palasi illalla. Postiauto ajoi Oulu-Kokkola linjalla. Aamulla se meni Ouluun ja palasi illalla Kokkolaan. Muilla kylillä asuvilla oli vielä huonommat yhteydet. Päiväkokouksiin Maliskylälle oli lähes mahdotonta päästä linja-autolla esim. Välikylältä, Järvikylältä, Makolasta tai Sarjankylältä. Kokousmatkat oli tehtävä pyörällä. Maantiet olivat sorapäällysteisiä. Keväällä routimisen takia saattoi tie muistuttaa perunapeltoa! Keski-ikäisiltä vaadittiin tarmokkuutta sunnuntaisiin kokousmatkoihin Maliskylälle. Toisten kylien uskovien kunniaksi on sanottava, että heidän kokousaktiivisuutensa oli ihailtavaa. He tulivat, jopa arki-iltojen rukouskokouksiin! Ehkä vastuunkantaminen seurakunnan työstä kesäaikoina auttoi jotakin varjeltumaan uskossa? Ja sitähän on mahdotonta rahassa arvioida. Vasta ikuisuus selvittää kuinka ratkaisevan tärkeää oli se. että pieni seurakunta rohkaistui hankkimaan kokousteltan yli 40 vuotta sitten.

Elämän tyyli oli 1950-luvulla rauhallista. Helluntaiseurakunnan työtä ei arvostettu. Helluntaiuskovaa pidettiin kummajaisena, ehkä isänmaan vihollisena, koska sen ajan uskovat eivät vakaumuksensa vuoksi käyneet yleensä äänestämässä. Tietääkseni äänestämään menoa ei estetty, mutta uskovat kokivat sen tarpeettomaksi. He olivat ”vieraita ja muukalaisia maan päällä”. Vaikka uskovia vieroksuttiin , pilkattiin ja kummasteltiin, niin siitä huolimatta teltta sai olla eri kylillä vartioimatta! Ja teltta säilyi vartioimatta jopa Kirkonkylässä! Tuskin tänään näin voisi tehdä edes sivukylillä? Niin paljon ilkeämmäksi on tämän ajan nuoriso tullut tässä niin sanotussa ”kristityssä maassa”.

Edellä olen kertonut niistä asioista, jotka mieleeni ovat jääneet Nivalan helluntaiseurakunnan ensimmäisten kesien telttakokouksista. Myönnän, että raporttini on suppea. Siihen sisältyy vain ikään kuin väläyksiä alkuajan seu-rakunnan kesäevankelioimistyöstä.

Vaikka jumalattomuus yhä lisääntyy, silti tämän päivän seurakunnalla on sama tehtävä kuin vuosikymmeniä sitten. Kristuksen evankeliumin julistaminen on yhä seurakunnan tehtävä. Vallatkoon jokaisen seurakuntalaisen sama mieli, joka Paavalilla oli: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle” (Room. 1:16). Älköön tämä asia unohtuko yhdeltä-kään seurakunnan jäseneltä!

Ennen kuin päätän tämän juttuni nousi mieleeni eräs tapaus vuosikymmenien takaa. Edellä tuli mainittua, että Maliskylä oli alkuaikoina seurakunnan toiminnan keskuspaikka. Talven aikana pidettiin raamattupäiviä, joille kutsuttiin vierailevia Sanan opettajia. Joskus raamattutunnit pidettiin Ma-liskylällä kodeissa. Mutta usein ne jaettiin eri kylien kesken. Siten useampi kylä sai vierailevan puhujan. Silloin hyvin usein järjestettiin päivällä raamattutunti ja illalla oli sitten jossain talossa herätyskokous. 

Oli talvi 1951. Raamattuviikon opettajaksi oli kutsuttu August Annala Seinäjoelta. Olin häntä vastassa Nivalan rautatieasemalla kirkkoreeneteen val-jastamallani hevosella. Vein Annalan majapaikkaan Pörhölään, jossa samana iltana oli raamattutunti. Tunnit oli jaettu eri kylien kesken, jotta muilla-kin kylillä asuvilla oli tilaisuus päästä Sanan äärelle. Seuraavana päivänä, joka oli keskiviikko, oli vuorossa Pahkakylässä Antti ja Esteri Partasen talo, Ronkainen. Torstaina oli meno Sarjankylälle Erkkilään Kalle ja Julia Revon taloon. Perjantaina oli Huikarinperän vuoro. Siellä oli kokous ilmoitettu Aili ja Vilho Santalan taloon, Saloon. Olin joka päivä hevosella ”pappia kyydis-sä”. Perjantai-illan viileydessä teimme matkaa Santalaan. Annala ei tuntenut paikkakuntaa, joten oli luonnollista, että häntä kiinnosti matkan pituus. 

Niinpä hän tiedusteli vällyjen alla istuessaan, kuten joka ilta: ”Kuinka monta kilometriä on tämän illan kokouspaikkaan?” Vastasin, kuten aikaisempinakin iltoina: ”Seitsemän kilometriä”. Annala oli erittäin huumorintajuinen mies. Koska sattui niin, että majapaikasta oli jokaiseen kokouspaikkaan sa-ma matka, se huvitti Annalaa. Hän kommentoi joka ilta kuulemaansa samanlaista vastaustani toteamalla: ”MALISKYLÄ TAITAAKIN OLLA MAAILMAN NAPA, KOSKA TÄÄLTÄ ON JOKA PAIKKAAN SEITSEMÄN KILOMETRIÄ!!”  Tiedämme, että 7 on Raamatussa täydellisyyden luku, joten siinä mielessäkin hänen kommenttinsa oli paikallaan. Annala oli kiertävä Raamatun opettaja ja nyt kokenut julistaja totesi saapuneensa maailman navalle, Maliskylään!

Vielä tosi tapaus Annalasta ansaitsee tulla mainituksi. Hän oli taas kerran saarnamatkalla. Hän istui junan vaunussa Raamattua lukien. Samaan vaunuun tuli kaksi sälliä, jotka alkoivat heti pilkkaamaan Annalaa. Toinen sälli sanoi: ”Tuo kirja, jota sinä luet on höpö-höpö-kirja. Jumalaa ei ole ja piru on kuollut”. Annala ei vastannut irvailijalle mitään. Sen sijaan hän otti taskustaan lompakon, kaivoi sieltä 100 mk setelin ja ojensi sen häntä pilkkaavalle sällille. Sälli hölmistyi Annalan tarjoamasta rahasta ja kysyy ihmeissään: ”Miksi sinä annat minulle rahaa?”  Tähän Annala vastasi: ”Minun käy aina orvot niin sääliksi”! Tarina ei kerro, mitä sälli ajatteli Annalan vastauksen kuultuaan.            


                                                                                               
Jussi Jokisaari
                                                                                   

 

 








                    TÄHÄN PÄÄTTYI SEURAKUNNAN 50 - VUOTIS MUISTELOT.
 






TÄMÄN LAULUN SANAT OVAT SEURAKUNTAMME SIUNAUKSEN JA VOIMAN SALAISUUS.
MENNEISYYDESSÄ - TÄSSÄ PÄIVÄSSÄ - JA TULEVAISUUDESSA.


GOLGATAN VERESSÄ VOIMA ON!
1.
Golgatan veressä voima on,
voima niin siunattu verraton.
Pyhässä veressä Jeesuksen voima on suuri ja ihmeellinen.
Golgatan veressä voima on,
voima niin siunattu verraton.


2.
Veri voi puhdistaa syntisen,
veri voi uudistaa jokaisen.
Pyhässä veressä Jeesuksen voima on suuri ja ihmeellinen.
Veri voi puhdistaa syntisen,
veri voi uudistaa jokaisen.


3.
Väsyneet kulkijat tulla saa,
sairaat ja heikot hän parantaa.
Pyhässä veressä Jeesuksen,
voima on suuri ja ihmeellinen.
Väsyneet kulkijat tulla saa, sairaat ja heikot Hän parantaa.

4.
Karitsan häihin jo kutsu soi,
Karitsan häät kohta alkaa, voi.
Pyhässä veressä Jeesuksen,
voima on suuri ja ihmeellinen.
Karitsan häihin jo kutsu soi,
Karitsan häät kohta alkaa, voi.
"Pyhässä veressä Jeesuksen voima on suuri ja ihmeellinen.
Veri voi puhdistaa syntisen,
veri voi uudistaa jokaisen".
Otathan sovitusveren vastaan omaan elämääsi?




Kymmenen vuotta on mennyt edellisestä muistelusta ja näin Jussi Jokisaari jatkaa muistelmiaan vuoden 2010 lopulla ja 2011 alussa.


TUOKIOKUVIA NIVALAN HELLUNTAISEURAKUNNAN ALKUVUOSIEN AJALTA. 
Vuodet, jopa vuosikymmenet ovat kuluneet Nivalan helluntaiseurakunnan perustamisesta. Nyt olemme viettämässä seurakunnan 60 - vuoden taipaleen juhlaa. Uskon, että tämä juhla on kaikille mukana oleville monessa mielessä tärkeä. Suuri osa seurakunnan järjestäytymisjuhlassa olleista on Jumalan armon kantamana siirtynyt kirkastettuun seurakuntaan. He ovat taistelleet uskon taistelun. Saamme uskoa, että he ovat saaneet " hyvän osan," jota ei oteta heiltä pois. Siunaamme jokaisen Kristukseen uskossa nukkuneen muistoa! Iloitsemme siitä, että he ovat saavuttaneet uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. Muutamia seurakunnan perustajajäseniä on vielä ajan tiellä. He kilvoittelevat vielä lopullista päämäärää kohti. Yksin seurakunnan Herra, Jeesus Kristus, tietää ajallisen matkamme pituuden. Onneksi Raamattu sanoo, että seurakunnan Herra, Jeesus on uskomme alkaja ja täyttäjä! Kaikki Hänen seuraajansa olemme itsessämme heikkoja ja voimattomia. Mutta Herramme on voimallinen! Hän on ollut voimallinen niiden kohdalla, jotka ovat päässeet perille. Hän on voimallinen myös tulevina päivinä, vuosina ja vuosikymmeninä! Siihen asti, kunnes Hän tulee noutamaan seurakuntansa kirkkauteen. Kristus on aloittanut hyvän työnsä eräänä päivänä meissä jokaisessa, jotka kilvoittelemme kaidalla tiellä. Hän tekee yhä työtään Sanan ja Pyhän Henkensä kautta jokaisessa; joka tahtoo seurata Häntä puhtaalla mielellä ja sydämellä. Viime aikoina itseäni on siunannut Raamatun Sana, joka on taltioitu apostoli Paavalin kirjeessä Timoteukselle: " Kuitenkin Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti:" Herra tuntee omansa", ja: " Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee," 2 Tim. 2: 19. Mikä tuo perutus on, josta apostoli kirjoittaa? Kristuksen opetuslapset ovat heikkoja, vajavaisia, erehtyviä, ja valitettavasti joskus jopa lankeavia. Mutta yksi asia on varma. " Jumalan vahva perustus pysyy lujana - ikuisesti muuttumattomana. Seurakunnan perustus on Jumalan asettama: " Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus" ( 1 Kor 3: 11 ).
Jumalan seurakunta on suuri salaisuus tämän maailman ihmisille. Seurakunta ei ole vain samanmielisten, tai samalla tavalla ajattelevien ihmisten yhteenliittymä. Ei, se on paljon enemmän! Seurakunta on seurakunnan Herran omistama! Hänen lunastamansa. Hän itse valvoo, hoitaa ja ravitsee sitä pyhän Sanansa ja Henkenä kautta. Siksi tämäkin seurakunta - Nivalan helluntaiseurakunta - on inhimillisesti ajatellen - pieni yhteisö on säilynyt jo 60 - vuotta! Jumalan seurakunta, kuten myös jokainen Kristukseen uskova ihminen - on seurakunnan Herran silmissä arvokas. Mihin seurakunnan arvo perustuu? Se perustuu seurakunnan Herran lunastus ja sovitustyöhön Golgatan ristillä. Kristuksen puhdas veri on jokaisen Häneen uskovan, kuten myös seurakunta-yhteisön ainoa, oikea ja kestävä perustus! Apostoli toi esille siteeraamassani Raamatun jakeessa suuren totuuden: " Herra tuntee omansa ". Mistä Hän tuntee omansa? Hän tuntee sen merkistä! Oletko ajatellut, mikä on se merkki, josta Herra tuntee omansa? Uskon, että kyseistä asiaa valaisee äskettäin eräästä kirjasta lukemani tapahtuma. Kirjassa kerrottiin eräästä luterilaisen kirkon papista. Hän sairasti vanhuudessaan kuolintautiaan. Vuosikymmenien aikana hän oli saanut Jumalan armosta olla opastamassa Kristuksen luokse satoja, ehkä tuhansia lähimmäisiään. Nyt ne ajat olivat painuneet historiaan. Suuri osa hänen ystävistään ja työtovereistaan oli siirtynyt ikuisuusrajan toiselle puolelle. Hän oli yksin. Vain muistot olivat jäljellä. Mutta onneksi hänen ystävistään oli vielä jäljellä. Hän oli todellinen ystävä. Sellainen, josta Raamattu sanoo: " Ystävä rakastaa ainiaan..." Sananlaskujen kirja (17: 17). Jumalan miehen uskollinen ystävä oli ikääntyneen sananjulistajan sairasvuoteen äärellä. Siinä hetkessä ei puhuttu paljon. Korkeaan ikään tullut pappi ei jaksanut paljon puhua. Mutta hän iloitsi uskollisesta ystävästään, joka oli tullut - jälleen kerran - tapaamaan elämänsä loppusuoralle tullutta Herran palvelijaa. Sairaan vuoteen äärellä mies kysyy kuolinvuoteella lepäävältä ystävältään: ". Mistä luulet, Jeesuksen tuntevan Sinut, kun siirryt ajasta ikuisuuteen " ? Kysymys oli äärimmäisen tärkeä. Se tuli lähelle, aivan papin sydämelle asti. Ajan ja ikuisuuden rajalle tullut Jumalan palvelija joutui todella miettimään, mistä Jeesus tuntee minut omakseen? Hän on hetken hiljaa mietteissään. Sitten hän vastaa: " - Uskon, että Jeesus tuntee minut omakseen siitä, että Hän on niin monta kertaa pessyt minut"!
Se oli ikuisuusmatkan edessä olevan vastaus esitettyyn kysymykseen. Vastaus ei ollut pitkä. Se sisälsi vain muutamia sanoja. Mutta niissä sanoissa oli voimakas sisältö. Ikuisuuteen lähtevä mies lausui erittäin suuren hengellisen totuuden. Hän uskoi, että Jeesus tuntee hänet omakseen merkistä! Siitä merkistä Kristus tuntee omansa tänäkin päivänä! Onko sinulla Jeesuksen veren merkki sydämessä? Vain ne ihmiset, jotka ovat ottaneet elämäänsä Herran Jeesuksen henkilökohtaisesti vastaan voivat saada sydämeensä tämän sinetin! Kertomuksen papin sydän oli puhdistettu kaikesta synnistä ja saastasta. Eikä vain kerran, silloin kun syntinen tulee Armahtajan eteen, katuu ja tunnustaa Herralle kaikki syntinsä. Silloin tapahtuu maailmankaikkeuden valtavin ihme. Syntinen ihminen puhdistetaan kaikesta synnistä! On kirjoitettu: ..." ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä", ( 1 Joh 1. 6 ). Kuinka paljon syntiä jää syntinsä tunnustavan ihmisen omalle tunnolle, jos Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä? Jo pieni lapsi ymmärtää oikean vastauksen. Omalletunnolle ei jää lainkaan syntiä. Sillä Jeesuksen veri puhdistaa " kaikesta synnistä" . Sellainen ihminen on Raamatun ilmoituksen mukaan autuas, eli ylionnellinen. Sellainen ihminen voi kulkea toivorikkaana elämän polkua eteenpäin. Hänen sisimmässä on Jumalan Hengen todistus. Se on syvä tietoisuus olen Kristuksen ansion perusteella Jumalan lapsi!
Elämän Herra lupaa Sanassaan: " Autuaita - ylionnellisia - ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan " ( Matt. 5: 8 ).
Miten on sinun asiasi Jumalan edessä? Oletko saanut syntisi anteeksi? Onko omatuntosi puhdistettu Jeesuksen veren kautta kaikesta saastasta? Tunteeko seurakunnan Herra sinut tästä sinetistä - Jeesuksen veren - sinetistä? Tämän sanoman julistamisen on seurakunnan Herra, Jeesus Kristus uskonut seurakuntansa julistettavaksi niin täällä Nivalassa kuin kaikkialla kautta maanpiirin: "... Jumala on katsonut meidän kelpaavan siihen, että meille uskottiin evankeliumi," ( 1 Tess. 2: 4 ).


NUORET EVANKELIUMIN SANOMAN VIEJINÄ SEURAKUNNAN ENSIMMÄISTEN VUOSIEN AIKANA


Sanotaan, että aika kultaa muistot. Ehkä siinä, mistä nyt aion kertoa on vuosikymmenien kultaamia sävyjä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan romantisoida alkuaikojen tapahtumia. 
Päinvastoin, haluan kertoa muistoistani niin kuin ne aikanaan - kauan sitten - tapahtuivat täällä Nivalassa ja osittain myös lähipaikkakunnilla. Tässä kertomani tapaukset eivät ole tapahtuneet kronologisessa järjestyksessä. Ne ovat eräänlaisia tuokiokuvia näillä alueilla pidetyistä hengellisistä tilaisuuksista. Ehkäpä kerron vanhimman mielessäni säilyneen tapauksen. Se on muistikuva ajalta ennen uskoontuloani. Oli kesä 1949 ja heinäkuinen sunnuntaiaamu. Syntymäkotiini Virtaseen tuli poikakaverini Veikko. Hän tuli aiemmin tekemämme sopimuksen mukaan hakemaan minua Ruuskankylän Nuorisoseuran talolle kesäjuhliin. Veikon tullessa olin pukemassa pyhävaatteita matkaa varten. Äitini oli tietoinen aikeistamme. Juuri lähtömme edellä hän sanoi: - Menkää pojat Ruuskankylälle mennessänne Liittolaan hengelliseen kokoukseen"! Emme luvanneet mitään. Läksimme matkaan. Liittola oli meille tuttu paikka. Lukemattomia kertoja olimme siellä olleet. Milloin pesäpalloa pelaamassa, pesäpallo - ottelua seuraamassa, tai talvella hiihtokilpailuja seuraamassa eli kesäisenä sunnuntaina urheilukilpailussa, kilpailemassa tai penkkiurheilijana jännäämässä, kuinka suosikkimme pärjäisivät ? Päästyämme lähelle Liittolaa päätimme poiketa hengelliseen tilaisuuteen. Laskimme, että sen jälkeen ehdimme vielä Ruuskankylän nuorisoseuran talolle kesäjuhlaan. Liittolan saliin mentyämme huomasin, että paikalla oli melkoinen joukko outoja ihmisiä. Kun tilaisuus alkoi kuulimme, että puhujia oli tullut Viitasaarelta, Vesannolta ja Keiteleeltä. Siis Keski - Suomesta ja Savosta asti. He olivat ainakin minulle tuntemattomia. Mukana oli myös laulajia ja soittajia. Kuoro lauloi upeita lauluja. Vaikka laulut olivat outoja, ne koskettivat sisintäni. Eritoten erään laulun sanat upposivat sieluuni kuin kuuma veitsi voihin! Tuo laulu alkoi sanoilla: " Avaa sydämesi Herralle, polvistuen ristin juurelle. Tunnustaen siinä syntisi, Herra painot poistavi...". Saarnoistakin muistan joitakin ajatuksia. Mutta ne laulut! Ne kaikuivat vielä kauan sielussani sen jälkeen, kun ajoimme Ruuskankylää kohti. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumala puhui sisimpääni Hengen kautta syntyneiden laulujen välityksellä! Myöhemmin uskoon tultuani ja päästyäni käsittämään Jumalan armon omakohtaisesti aloin tajuta, että Herra aloitti silloin hyvän työnsä sisäisessä maailmassani. Mutta silloin en sitä tajunnut, että " Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla..." 
( Saarnaajan kirja 3: 1 ).
ÄITINI MUISTELMIA 1930 - LUVULTA
 
Mutta ennen kuin menen hänen muisteloihinsa kerron taustaksi joitakin asioita vanhemmistani: Äitini kuoli maaliskuun 15. päivänä 1993. Kuollessaan hän oli päivälleen  94 - vuoden 11 kuukauden ikäinen. Taivaan Isä johti hyvällä kädellään niin, että sain vaimoni kanssa ( tietämättämme ) viettää hänen sairasvuoteensa äärellä hänen viimeisen elinpäivänsä. Äitini ei ollut syntyperäinen nivalalainen, sillä hän oli syntynyt USA:ssa. Äitini isä on kuollut suuressa kaivosonnettomuudessa vappuna 1900. Samassa onnettomuudessa kuoli useita satoja suomalaisia. He olivat suurimmaksi osaksi Keski - Pohjanmaan eri pitäjistä suurelle Lännelle muuttaneita siirtolaisia. Äitini äiti on palannut miehensä kuoleman jälkeen kolmen pienen tyttärensä kanssa Suomeen Toholampi - nimiseen pitäjään Keski - Pohjanmaalle. Äitini on ollut silloin suunnilleen kahden ja puolen vuoden ikäinen pikkutyttö. Isoäitini oli ostanut tuolloin Toholammin keskustasta suurehkon maatilan, johon hän oli asettunut asumaan kolmen pienen tyttärensä kanssa. Äitini varttui siis Lestijokilaaksossa.
 
AVIOLIITON SOLMIMISEN JÄLKEEN NIVALAAN
 
       Muistaakseni vuonna 1918 äitini on muuttanut Nivalaan. Muutto johtui siitä, että hän oli solminut  avioliiton isäni, Väinö Jokisaaren kanssa. Ajan kuluessa heille syntyi viisi poikaa. Kaksi heistä, vanhin Kalervo, ja kolmanneksi vanhin Pentti ovat kuollut jo varhain. Kolme jäi eloon. Paavo ja Päiviö - veljeni ovat myös siirtyneet uskossa Kristukseen ikuisuuteen. Tämän kirjoittaja on veljessarjan viimeisenä vaeltamassa kohti ikuisuutta, sitä päämäärää kohti, jossa toivon mukaan saan nähdä uskoni alkajan, ja Raamatun lupauksen mukaan - myös sen täyttäjän Jeesuksen, Hänet, Herrani ja Vapahtajani! Mikä valtava päämäärä meillä kaikilla Kristuksen seuraajilla onkaan!
Äitini muisteli usein sitä aikaa, jolloin helluntaisanoma tuli Nivalaan. Näiden muisteloiden kirjoittajalla ei ole omakohtaisia muistoja noista ajoista, vaan kerron sen, mitä olen äidiltäni kuullut.
 
HELLUNTAISANOMA TULI NIVALAAN SAVOSTA
 
      Kun helluntaisanoma tuli Nivalaan elettiin 1930 - lukua. Silloin oli Lauri Kauhanen, Kuopiosta tullut tänne Sanaa julistamaan. En ole Lauri Kauhasta tavannut. Mutta tiedän, että hän on kaatunut sodassa. Hänen vaimonsa Anni Kauhasen tulin tuntemaan, vieraillessani Kuopion helluntaiseurakunnassa 1970 - luvulla. Lauri Kauhasen veljen, Paavo Kauhasen me monet vielä muistamme. Hän oli mahtavan bassoäänen omaava laulava - sananjulistaja, joka palveli vuosikymmenien aikana useita helluntaiseurakuntia maan eri puolilla. Monet nivalalaiset muistanevat Paavo Kauhasen siltä ajalta, jolloin hän palveli Pyhäjärven helluntaiseurakunnan paimenena. Paavo Kauhasen kohdalla Pyhäjärven seurakunta jäikin viimeiseksi seurakunnaksi. Hän siirtyi eläkkeelle kyseisen seurakunnan palveluksesta. Myös Lauri Kauhasen leski Anni Kauhanen oli armoitukseltaan evankelista, joka tunnettiin Kuopion helluntaiseurakunnan ympäristötyössä ahkerasti ja vaivojaan säästämättä. Myös Anni Kauhanen on jo  siirtynyt ikuisuuteen.
 
    Lauri Kauhasen  toiminnasta Nivalassa 1930 - luvulla äitini kertoi melko paljon. Silloin olivat suuret tuvat täyttyneet Sanan äärelle kokoontuneista ihmisistä ainakin Maliskylällä ja ilmeisesti muillakin kylillä. Itselleni jäi sellainen mielikuva äitini puheista, että  Kauhasen toiminta - aika oli jäänyt täällä melko lyhyeksi. Kauhasen toiminta  Nivalassa loppui sen takia, että Suomi ajautui sotaan. Sen takia Lauri Kauhasen pitämät seurat eli hengelliset tilaisuudet jouduttiin lopettamaan, sillä Kauhanen, kuten sadattuhannet suomalaiset nuoret miehet kutsuttiin / määrättiin rintamalle. Sitä ennen äitini oli kuitenkin saanut Jumalalta armon tehdä parannuksen! Hän kertoi, että myös isäni oli joskus käynyt " Kauhasen seuroissa" ja oli saanut tilaisuuksista positiivisen vaikutelman. Hän oli kertonut kokousvaikutelmistaan äidilleni. Hän  oli sanonut tähän tapaan: " Jos minä joskus tulen uskoon, niin haluaisin tulla uskoon helluntailaisten kautta"!  Helluntaiherätyksen toiminta loppui Nivalassa sodan takia useaksi vuodeksi. Isäni on kuollut tammikuun lopulla 1939, siis samana vuonna, jolloin Talvisota alkoi. Eräs tänne etelästä muuttanut helluntailainen aviopari oli saanut armon opastaa hänet Kristuksen tuntemiseen. Äitini kertoman mukaan he olivat kotiini kutsuttuina. Tuo aviopari oli neuvonut isälleni tien syntisten ystävän, Jeesuksen luo! Äitini kertoi sen, että muutamia päiviä sen jälkeen isäni oli siirtynyt ikuisuuteen. Sotavuosina hänen uskonelämänsä oli hiipunut. Mutta 1940 -luvun lopulla, helluntaijulistajia alkoi liikkua näillä lakeuksilla uudelleen. Pian sen jälkeen oli äitini kokenut uudistumisen uskossaan. Monia muitakin ihmisiä on Nivalan eri kylillä tullut uskoon 1940 - luvun loppuvuosien aikana. Myös me Virtasen kolme poikaa tulimme uskoon. Meistä  kolmesta sain nuorimpana sain ensimmäisenä  parannuksen armon ja syntien anteeksisaamisen Jeesuksen nimen ja veren kautta. Kirjoitin kokemuksestani suppean tiivistelmän Ristin Voitto . lehden numeroon 50 / 2010.
 
NIVALAN HELLUNTAISEURAKUNNAN ALKUVUODET - HILJAISTA PUURTAMISTA
 
        1950 alkuvuodet olivat Nivalassa Helluntaisanoman voimakasta eteenpäin menon aikaa. Noina vuosina tuli pitäjän eri kylillä ihmisiä uskoon. Heidän joukossaan oli myös verraten paljon nuoria, väkeviä miehiä, sekä neitosia. Ennen seurakunnan järjestäytymistä Nivalassa toimi kaksi Helsingin Saalem - seurakuntaan kuuluvaa evankelistaa, Ilona Littunen, myöh. Hyytinen ja Saara Pynnönen, myöh.Pietola. He asuivat täällä useita vuosia. Nivalan helluntaiuskovat järjestäytyivät itsenäiseksi paikallisseurakunnaksi heinäkuussa 1951  Melko pian sen jälkeen evankelistat siirtyivät Pulkkilaan. Ilona avioitui Paavo Hyytisen kanssa. Sen jälkeen Saara toimi muutamia vuosia Raahessa Eeva Aholan kanssa, kunnes siirtyivät Kanadaan siirtosuomalaisten keskelle evankelioimistyöhön. Nivalan nuoren seurakunnan vastuulle jäi paikallinen evankelioimistyö. Myös vastuuta lähetystyötä  kannettiin - mahdollisuuksien mukaan. Nyt  60 - toimintavuottaan juhliva  seurakunta on antanut panoksensa  lähetystyöhön  Telluksemme eri puolilla - sielujen tähden. Nivalan helluntaiseurakunnan ulkolähetystyöstä ei tässä yhteydessä ole syytä enempää kirjoittaa. Sillä kirjoittajalla ole siitä tarpeeksi yksityiskohtaisia tietoja käytettävissä. Sen sijaan tarkoitukseni on kertoa seurakunnan paikallisesta evankelioimistyöstä, kuten uskovien opetustyöstä. Nivalan Helluntaiseurakunta toimi parikymmentä vuotta ilman omaa paimenta. Seurakunnan vanhimmat johtivat seurakunnan toimintaa. Osa heistä oli myös kykeneviä neuvomaan ja opastamaan Kristuksen syvempään tuntemiseen.  Normaali  kokoustoiminta, siis lähinnä sunnuntain tilaisuudet hoidettiin seurakunnan vanhinten toimesta. Samoin viikon Sanan ja rukouksen illat. Mutta varsinaisia useampia päiviä kestäviä tilaisuuksia ei järjestetty. Harkinnan mukaan kutsuttiin myös Raamattutuntien pitäjiä lähikaupungeista, tai - seurakunnista.
 
 
SEURAKUNNAN OPETUSTYÖ
 
      Seurakunnan alkuvuosina Raamatun opetustyö oli lähes kokonaan vierailevien opettajien vastuulla. Heitä kutsuttiin vierailemaan sen mukaan kuin siihen oli taloudellisia edellytyksiä. Uskovien opetustyö tapahtui niin sanottujen Raamattupäivien puitteissa. Raamattupäiviä pidettiin yleensä talven aikana. Sanan opettajiksi kutsuttiin opettajan armoituksen omaavia Raamatun opettajia. Tämän kirjoittaja muistaa 1950 - luvun alkupuolella Nivalassa vierailleen kutsuttuina Raamatun opettajina ainakin Sakari Vainionpään Oulaisista. Hänet tunnettiin laajalla - alueella " Kävelevänä Raamattuna ": Lempinimensä Vainionpää sai ilmeisesti äärimmäisen terävän muistinsa takia. Hän pystyi ulkomuistista siteeraamaan Raamattua harvinaisen paljon. Myös Taisto Törni vieraili Nivalassa usein. Se johtui ilmeisesti myös osittain siitä, että hän oli seurakunnan paimenena 1950 - luvulla sekä Oulussa että Kokkolassa. Raamattupäivät kestivät yleensä neljä - viisi päivää. Päivät päättyivät yleensä sunnuntai - iltana pidettyyn herätyskokoukseen. Alkuvuosina seurakunnalla ei ollut omia kokoontumistiloja. Raamattutunnit pidettiin kodeissa. Melko yleinen käytäntö oli se, että Raamattutunnit jakautuivat eri kylille, eli pitäjän eri puolille, joissa uskovia oli. Näin jälkeenpäin on hyvä huomioida, että 1950 - luvun alkuvuosina maaseudulla ei ollut lainkaan yksityisten omistamia henkilö  - tai muitakaan autoja. Talvi - iltojen tilaisuuksiin mentiin polkupyörillä, tai hevoskyydillä, joskus myös hiihtäen!!! Se oli sen ajan normaalielämää! Kaiho täyttää mielen noita aikoja muistellessa. Oi, niitä aikoja!
 
      Edellä mainittujen sananjulistajien lisäksi seurakunnassa vierailivat myös useampia kertoja Otto Koivukangas Oulusta. Hän oli erikoinen Raamatun opettaja siinä mielessä, että hän puhui usein ilmestyksen hengessä. Koivukankaan raamattutunneilla ei ketään nukuttanut. Hän seisoi puhujan paikalla kasvot leveässä hymyssä! Näin jälkeen päin voi  - ihmistä korottamatta - sanoa, että Koivukankaan Sanan opetus oli mehevää, värikästä, jopa valloittavaa!!! Muistojen kätköistä nousee mieleeni vielä kaksi täällä vieraillutta julistajaa: August Annala, Seinäjoelta ja runoilija - saarnaaja  Sulo Salo Tavastilasta, Kymenlaaksosta. Pieni väläys heistä molemmista. Annala oli koulutukseltaan vapaakirkon pastori. Mutta hän oli siirtynyt helluntaiherätyksen piiriin käsitykseni mukaan sen takia, että hän koki helluntaiherätyksen paikallisseurakunta - näkemyksen vastaavan tarkemmin Uuden testamentin ilmaisemaa paikallisseurakunta - mallia. Annala oli ihmisenä valoisa, ihmisläheinen ja värikäs. Siksi hän oli myös sopiva evankeliumin julistaja uskosta osattomille. Toisin sanoen; hänellä oli myös evankelistan armoitus. Annala ei tietojeni mukaan ollut herätysliikkeessämme keskellä olut yhdenkään seurakunnan paimenena, vaan teki elämäntyönsä niin sanottuna matkasaarnaajana. Hän palveli seurakunnan kutsumana puhujana ei - uskoville tarkoitetuissa kokoussarjoissa sekä toimi Raamatun opettajana  seurakunnissa, jotka häntä kutsuivat. Sen vuoksi Annala oli usein matkoilla. Hän matkusti paljon junalla. Kerrotaan, että kerran August Annala oli istunut junassa. (Tämä on lienee on tapahtunut 1950 lopulla tai 1960 - luvun alkuvuosina). Annala oli lukenut Raamattua rautatievaunussa. Kaksi sälliä oli tullut samaan vaunuun. Toinen oli päättänyt pitää hauskaa Raamattua lukevan Annalan kustannuksella. Hän oli sanonut: " Se on höpö kirja, jota Sinä luet! Jumala on kuollut ja helvettiä ei ole olemassa"!!!
Mitä kokenut sananjulistaja oli sanonut Jumalan asioita rienaavalle miehelle? Hän ei ollut vastannut mitään. Sen sijaan hän oli kaivanut lompakkonsa esille. Hän oli kaivanut rahapussiansa hetken ja oli ottanut pussista 1000 markan setelin. Hän oli ojentanut rahan miehelle  Pyhiä asioita rienannut sälli oli kysynyt hämmästyneenä: " MIKSI SINÄ ANNAT MINULLE RAHAA?? Siihen Annala oli vastannut: " MINUN KÄY ORVOT AINA NIIN KOVASTI SÄÄLIKS" I!! 
Tarina ei kerro, mitä rienaava sälli oli tehnyt sanat kuultuaan!
 
       Myös Sulo Salosta tulkoon mainittua pieni yksityiskohta. Hän kuuluu myös niihin julistajiin, jotka vierailivat Nivalassa 1950 - luvun alkupuolella. Salo oli käytöksensä puolesta miellyttävä, tasapainoinen, ja luottamusta herättävä persoona. Hän vieraili Nivalassa sekä talvella Raamattuviikon opettajana että kesän aikana kesäjuhlien juhlapuhujana. Salon vieraillessa Nivalassa syksyllä 1951 tapahtui asia, joka kosketti voimakkaasti sisintäni. Salon vierailu oli lopuillaan. Oli sunnuntai - ilta ja päätöstilaisuus eräässä isossa maalaistalon tuvassa Maliskylällä. Tilaisuus oli edennyt päätösrukoukseen. Salo tiedusteli esirukousaiheita. Silloin - ilmeisesti koko  kuulijakunnan yllätykseksi -  veljeni Päiviö nousi ylös. Hän ilmaisee haluavansa tehdä parannuksen ! Päiviö pyysi myös  esirukousta puolestaan. Kokenut julistaja Salo kutsui hänet kuulijakunnan eteen. Päiviö marssi eteen. Julkisesti, kaikkien nähden Salo opasti veljeni Raamatun ohjeiden mukaisesti Herran Jeesuksen tuntemiseen. Se oli reilu parannuksen teon hetki! Ei siitä syystä se aiheutti kuulijakunnan keskellä melkoisen kohun. Päiviö tunnettiin ahkerana työtekijänä sekä täysin raittiina miehenä. Hän ei edes käynyt tansseissa, eikä myöskään tupakoinut! Mutta ihmisten silmissä mallikelpoisena tunnettu nuori mies koki olevansa suuri syntinen, Jumalan armoa tarvitseva. Saman tien hän kävelee äitimme luo ja sen jälkeen minun tyköni. Kaulasta kiinni ottaen hän sopertaa anteeksipyyntönsä. Ensin esitti anteeksipyyntönsä äidillemme. Heti sen jälkeen hän marssi luokseni. Hän pyysi anteeksi pahoja tekojaan. Ei ollut ihme, että kylällä kohistiin  Hänen uskoontuloansa oli kommentoitu tähän tapaan: " MISTÄHÄN SE PÄIVIÖKIN TEKI PARANUKSENKSEN??" Jos ihmiset eivät nähneet veljelläni olevaa parannuksen tarvetta. Mutta hän itse tiesi! Onhan Raamattuun kirjoitettu: " Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus " ( Apostolien teot 17: 30 ). Seuraavana kesä, 1951 hän otti kasteen Kristukseen. Sen jälkeen - samana päivänä  Päiviö liittyi perustamiskokouksessa kotipitäjän helluntaiseurakuntaan.  Myöhemmin hän oli useita vuosia yksi seurakunnan vanhimmista. Syksyllä 2010 Päiviö - veljeni sai Kristuksen armoon luottaen siirtyä toiseen todellisuuteen. Siihen kotiin, jonne Vapahtaja on mennyt valmistamaan kaikille Häneen uskoville asuntoa. Emme tiedä, koska seurakunnan Herra saapuu noutamaan seurakuntansa luoksensa, Taivaan asuntoihin. Henkilökohtaisesti toivon olevani valmis kohtaamaan Herrani, kun Hän saapuu. Tiedän, että silloin saan tavata ne kaikki tuntemani uskovat, jotka ovat jo perille voittajana päässeet. Toivon näkeväni siellä Jumalan valtakunnassa isäni, kuten myös äitini ja neljä veljeäni, jotka ovat jo siirtyneet vajavaisuuksien maasta siihen maahan, josta Kristus saapuu noutamaan oman kansaansa. Silloin toteutuu se, mikä on kirjoitettu: " ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssansa häihin, ja ovi suljettiin "( Matteus 25: 10).  Uskon, että meidän kaikkien on hyvä rukoilla nöyrästi sitä, että olemme valmiit, kun Herramme palaa takaisin! Se päivä voi olla koska tahansa!
 
 
MUUTAMIA MUISTIKUVIA VUOSIEN VARRELTA
 
     Tässä osiossa kerron muutamista henkilöistä, joita pääsin tuntemaan nuoruuteni vuosina  Nivalassa. Nämä muistikuvani ulottuvat 1960 - luvun alkuun asti. Niin kuin  ilmeisesti useimmat jo tietävät Nivalan helluntaiseurakunta oli tietyllä tavalla edelläkävijä hengellisessä telttatyössä. Keväällä 1957 seurakunta päätti hankkia oman kokousteltan evankelioimistyötä varten. Tiedossani ei - ainakaan lähialueella - helluntaiseurakuntaa, joka olisi hankkinut aikaisemmin oman telttan. Kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä suppeassa juhlivan seurakunnan historiikissa kerrotaan tästä työmuodosta melko laajasti. Siksi tässä yhteydessä vain muutamia väläyksiä eri kylillä pidetystä telttaseuroista. Lähdetään liikkeelle Sarjankylältä Siellä pidettiin telttatilaisuuksia useampana kesänä. Alla kertomani väläys on muistini mukaan kesältä 1958.
 
JUMALAN SANA ON ELÄVÄ JA VOIMALLINEN.
 
       Heprealaiskirjeessä kuvataan Jumalan Sanaa näin: " Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija," ( Hep 4: 12 ). Mikä mahtava kuvaus Jumalan Sanan voimasta! Sana on siis elävä ja voimallinen. Sen takia, että Sana on elävä, se vaikuttaa ihmisen sydämessä kauan. Jumala haluaisi johtaa syntisen ihmisen synnin tuntoon. Sen jälkeen Jumala haluaisi johtaa omistamaan uskon kautta Jeesuksen valmistamaan armon ja anteeksiantamuksen  tuntemiseen Jeesuksen nimessä ja veressä. Jumalan Sanan voimasta nousee mieleeni eräs mies Sarjankylältä. Hän tuli hengelliseen tilaisuuteen kotikylällään. Tilaisuudessa ei ollut tunnettuja julistajia. Tilaisuudesta kantoivat vastuuta seurakunnan "pojat" ja "tytöt". Puhujat ja laulajat tunsivat heikkoutensa. Vaikka puhujat ja laulajat olivat heikkoja ja vähälahjaisia, niin he julistivat elävää ja voimallista Sanaa! Sana teki salattua työtään kuulijain sydämissä. Niin tapahtui myös tämä esimerkkinä käyttämäni miehen sisimmässä. Sen seurauksena hän halusi erään kokouksen jälkeen tehdä parannuksen ja luovuttaa elämänsä Kristukselle! Se oli meille silloisille nuorille ilon ja riemun hetki! Tiedän, että myös Taivaassa syntyy suuri ilo, kun syntinen ihminen kääntyy syntejään katuen Herran puoleen! ( Lue Luukas 15: 7 ). Herraa etsivä Sarjankylän mies sai löysi Jeesuksen! Herran antama lupaus täyttyi:: " Anokaa; niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa; niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan, ( Matteus 7: 7, 8 ).
    
      Pian sen jälkeen hän halusi noudattaa Raamatun Sanaa. Hän pyysi tulla kastetuksi Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen.  Uskoon tulonsa jälkeen hän kertoi hyvin koskettavan tarinan. Tähän tapaan hän puhui: " Seitsemän vuotta aikaisemmin hän oli ollut Jumalan Sanaa kuuntelemassa. Sanan siemen löysi miehen sydämestä sijan. Vuosien ajan Sana teki työtä miehen sydämessä. Tuskin kukaan hänen läheisistään tiesi sitä. Mutta Herra tiesi! Yhä uudelleen Herra puhutteli minua Sanan kautta. Näin kului seitsemän vuotta! Sana teki työtään yhä sisimmässäni. Sanassa oli ja on voima! Se ei jättänyt rauhaan. Lopulta tein päätöksen. Hän kääntyi Armahtajan, Herran Jeesuksen tykö. Tuona hetkenä kaikki muuttui elämässäni, uusi Kristuksen seuraaja iloitsi. Jumalan Sana muutti tämän miehen elämän totaalisesti. Tiedätkö, että myös sinun elämäsi voi muuttua samalla tavalla. Mikä sellaisen saa aikaan? kenties ajattelet. Vastaus on lyhyt ja ytimekäs. Jumalan evankeliumin voima! Rukoile ja etsi Herraa. Saat olla varma siitä, että koet Jumalan Sanan lupauksen henkilökohtaisesti. Siksi apostoli huudahti: " Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä  s e  o n Jumalan voima,
itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle, ( Roomalaiskirje 1: 16).  
 
 Runoilija iloitsi Jumalan Sanan ihmeellisestä voimasta:" Ihmeellinen, voimallinen, elämän sana kallis "! Hengellinen Laulukirja numero 10.   
 
                          
EVANKELIUMIN ILTA VATJUSJÄRVEN  ETELÄLAHDELLA
 
 
 
       Kun helluntaiuskovat järjestäytyivät itsenäiseksi seurakunnaksi Nivalassa, niin siinä yhteydessä ei mainittu mitään uuden seurakunnan työalueesta. Pääsääntönä tuli olemaan se, kuinka käytännössä alettaisiin toimia. Jo seurakunnan järjestäytymisvaiheessa paikalliseen seurakuntaan liittyi muutamia uskovia naapurikunnan Haapaveden puolelta. Vaikka pitäjien raja oli välissä kaikki kokivat olevansa samaa " Jumalan perhettä". Niinpä oli luonnollista, että sen jälkeen kun evankelistat siirtyivät pitäjän ulkopuolelle kokouksia jatkettiin myös Haapaveden puolella olevissa kylissä. Nivalan rajan tuntumassa oli Haapaveden kylistä Karsikas, Suotukylä ja Vatjusjärvi sekä osittain myös Huikarinperä, josta tosin suurin osa kuului Nivalaan. Myös näillä kylillä kokoustoiminta jatkui. Siihen oli totuttu jo  " tyttöjen aikana."
 
      Tämä tuokiokuva on Vatjusjärveltä.  Muistini mukaan oli talvi 1957. En ole varma, kuka tilaisuuden oli järjestänyt .Mutta muistini kätköissä häilyy hämärä kuva siitä, että kokouksen oli järjestänyt Veikko Törmälehdon isä, Adrian. Luullakseni silloin elettiin tammikuuta. Joka tapauksessa oli sunnuntai - ilta. Pakkasta ei ollut paljon. Ehkä " vain " 15, 16 astetta. Me silloiset nuoret ajoimme polkupyörillä Vatjusjärven Etelälahdelle. Emme tunteneet kyläkuntaa juuri ollenkaan, mutta Atri tunsi. Hyvin me kokouspaikan löysimme. Ja millainen se olikaan! Tupa oli tosi iso. Luulen, että se oli lähes 60 neliötä! En tietenkään voinut tuvan neliömäärää mitata. Mutta kun vertasin sitä Finnilän tupaan, jossa Päiviö - veljeni oli vävynä, niin luulen osuvani arviossani melko lähelle totuutta. Finnilän tupa oli iso. Sen pinta - ala oli 64 neliömetriä! Eikä Etelälahden tupa juuri sen pienempi ollut. Muistan äärimmäisen selvästi sen pyhän ja aran tunteen, joka täytti mieleni tuossa tilanteessa, kun Kalevin ja kuorolaisten kanssa asetuimme paikoillemme tuvan pöydän taakse. Olin jo sitä ennen ollut monenlaisessa kokoushuoneessa. Siitä huolimatta kohosi sisimmästäni nöyrä pyyntö Kutsujani puoleen: " Oi, Herra! Auta meitä. Siunaa laulumme ja anna eläviä sanoja kuulijoita varten". Tuollaisia pyyntöjä muistelen Herralle esittäneeni.
 
      Olimme ajoissa liikkeellä. Tilaisuuden  alkuun taisi olla aikaa noin 30 minuuttia. Kauan emme joutuneet odottamaan. Pian alkoi eteisestä kuulua rapinaa ja kopinaa, kun kyläläiset olivat pyrkimässä hengelliseen tilaisuuteen. Aina silloin, kun hengellinen tilaisuus on pian alkamassa täyttää mieleni jonkinlainen huoli. Niin silloinkin. Ja niin on yhä. Sananjulistaja ei siis koskaan " totu" siihen, että - saa. tai - pääsee - puhumaan! Uskoakseni riittämättömyyden tuntu on monille Sanaa julistaville tuttu tunne. Jumalan kutsuma henkilö tietää olevansa vastuussa Kutsujalleen siitä, mitä puhuu. Luulen, ettei yksikään Jumalan edessä vastuunsa tunteva  voi koskaan astua puhumaan ylpeällä, kopealla mielellä. Jumala ilmeisesti odottaa, että hänen Sanansa julistaja puhuisi, kuten apostoli Pietarin kirjeessä  sanotaan: " Jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan sanoja" ( 1Piet 4: 11 ). Vuosikymmenien kokemuksesta voin sanoa, että "Jumalan sanoja" ei kukaan voi ansaita.  Sillä ihminen ei voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta ylhäältä". Jumalan  sanat ovat " eläviä sanoja". Mooseksesta sanotaan, että " hän sai eläviä sanoja kansalle annettavaksi." Sellaisia sanoja ihmiset tarvitsevat meidän aikanamme - enemmän  kuin ehkä koskaan ennen.
     Sellaisia sanoja tunsin tarvitsevani Etelälahden kyläryhmän isossa tuvassa yli 50 - vuotta sitten. Ja paradoksaalista kyllä sellaisia sanoja koen yhä tarvitsevani! Ilmeisesti Jumala on viisaudessaan näin hyväksi nähnyt. Hänen palvelijansa on alati ja - loppuun asti - riippuvainen siitä, mitä  suuri Kutsuja kutsumalleen antaa kuulijakunnalle jaettavaksi. Näissä tunnoissa olin silloin kauan sitten talvisena sunnuntai - iltana. Mitään ihmissilmin havaittavaa ei Etelälahden kokouksessa tapahtunut. Mutta koin valtavaksi etuoikeudekseni sen, että sain vähäiseltä osaltani pitää tarjolla Elämän Sanaa pyhää evankeliumia. Yksin Taivas tietää oliko tuosta tilaisuudesta ikuisuushyötyä kenellekään. Mutta me evankeliumin viestittäjät tiesimme olleemme viemässä sanomaa Kunnian Kuninkaasta tuon kulmakunnan ihmisille, jotka eivät vielä Häntä tunteneet.
 
    Tässä yhteydessä nousee mieleeni toisenlaisiakin kuvia samasta kylästä. Sillä kesästä 1957 lähtien olimme Vatjusjärvellä useana kesänä seurakunnan teltan kanssa pitämässä tarjolla Elämän Sanaa. Tapahtui niin, että kylästä löytyi muutamia ihmisiä, joita saimme johtaa Herran Jeesuksen luo. Saimme myös kastaa Kristukseen useampia, jotka uskoon tulonsa jälkeen pyysivät kastetta.. Kävi samoin kuin Jerusalemissa apostolisena aikana " Jumala lisäsi heidän yhteyteensä ( seurakuntaan ) niitä, jotka saivat pelastuksen". Sellaiset tilaisuudet, joissa saimme rukoilla syntisten kanssa armoa ja anteeksiantamusta Herralta Jeesukselta olivat todellisia juhlahetkiä. Oli suurenmoista huomata, kuinka meidän "nuorten vaivannäkö ei ollut turha Herrassa. Yhtä syntistä ihmistä läksin nuoruudessani etsimään synnin ja kadotuksen tieltä. Yhden helvettiä kohti vaeltavan lähimmäiseni takia panin kaikki likoon! Yhden syntisen ikuisen kohtalon kääntymisen takia jätin ansiotyöni ja pyysin Herraltani: - Auta, voisin tällä tiellä, jolle olen lähtemässä voittaa yksi lähimmäinen Jeesukselle!" Ihmisen sielun arvo oli tuolloin tullut itselleni tärkeämmäksi kuin mikään muu. Jeesuksen sanat tulivat kohti: " Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon"? Ajattele, mikä on YHDEN sielun arvo!!! Olemmeko unohtaneet tämän? Entä sinä nuori. Mihin panosta elämäsi? Mitä haluat saavuttaa elämäsi aikana?  Pyydä Jumalaa johtamaan elämääsi niin, että osaat tehdä oikeita valintoja. Jumala sinua siunatkoon ja antakoon sinulle viisaan sydämen!
 


MUISTIKUVIA VUOSIKYMMENIEN VARRELTA jatkuu...
 
 
Nivalan Helluntaiseurakunta sai siis ensimmäiseksi kokoontumispaikakseen, Maliskylän Arolan keväällä 1958. Sitä voidaan pitää tietynlaisena merkkipaaluna nuoren seurakunnan historiassa. Arola oli rukoushuoneeksi sangen vaatimaton. Siitä huolimatta sen merkitystä ei voi väheksyä. Antoihan se monia uusia mahdollisuuksia seurakunnan työlle ja toiminnalle. Sitä paitsi on huomionarvoinen seikka sekin, että yli 50 - vuotta sitten tämän maan asuntokanta oli koko valtakunnan
alueella vaatimatonta. Nykypäivän ihmisten on luultavasti mahdoton käsittää, kuinka  vaatimattomia ihmisten asunnot tuohon aikaan olivat, jopa kaupungeissa. Maaseudusta puhumattakaan. Nivala oli tuohon aikaan aitoa maaseutua.mTeollisuutta ei  ollut juuri nimeksikään. Karvoskylässä oli salaojaputkia valmistava tehdas. Oman paikkakunnan salaojaputkille löytyi käyttöä. Uusia viljelylohkoja  suunniteltiin ja suunnitelmat myös toteutettiin. Salaojituksen seurauksena avo - ojat voitiin täyttää. Näin saatiin pientareet, nuo rikkaruhojen pesät vähäisemmiksi. Samalla myös viljeltävät pellot ikään kuin laajenivat. Se oli tarpeen. Yhä isompien traktorivetoisten koneiden liikuttaminen isommilla, tasaisilla viljelylohkoilla helpottui. Kapeilla avo - ojitetulla pelloilla oli isoilla traktoreilla liikkuminen hankalaa, aikaa vievää, ja kaikin tavoin rasittavaa. Näin jälkeenpäin voi sanoa, että se voimakas murros, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut vuosikymmenien aikana alkoi jo 1950 - 60 - lukujen taitteessa. Yhteiskunnan murros heijastui myös Nivalan helluntaiseurakuntaan. Sillä Arolan entisen omistajapariskunnan lähtö paikkakunnalta johtui ainakin osaksi yhteiskunnassa alkaneesta murroksesta. Mutta helluntaiseurakunta sai sen ansiosta ensimmäisen oman kokoustilan, pienen rukoushuoneen. Sen merkitystä ei mielestäni kenenkään pitäisi vähätellä. Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se pätee myös tässä mielessä nyt 60 - vuoden taivaltaan juhlivaan Nivalan helluntaiseurakunnan vaiheisiin. Selvää on, että rukoushuoneen saaminen oli osaltaan elvyttämässä nuoren seurakunnan toimintaa. Pieni, vaatimaton rukoushuone oli tietynlainen näyttö siitä, että monien mielestä helluntaiseurakunta oli ankkuroitunut paikkakunnan elämään aivan näkyvällä tavalla. Vuosikymmeniä myöhemmin sain eräässä kaupungissa asussamme eräältä ystävä perheeltä upean lahjakirjan, Nivalan historian. Työkiireiden takia en ehtinyt heti tutustua teokseen tarkemmin. Saatuani myöhemmin vakavan sairaskohtauksen, jouduin pitkälle sairauslomalle. Silloin oli aikaa lukea! Ja käytin tilaisuuden hyvin. Silloin luin tämän paikkakunnan historian huolellisesti ja tarkkaan. Jo kohta lukemisen alussa huomasin, että alan asiantuntijat olivat olleet mukana tässä mittavassa hankkeessa. Eikä ihme, sillä Nivalan historia oli Jyväskylän yliopiston yhteinen projekti. Asialla oli siis ammatti - ihmiset. Sitä suurempi oli ihmettelyni aihe, kun totesi, että vuosisatojen ajalta kirjoitetussa historian teoksessa ei mainittu sanaakaan Nivalan Helluntaiseurakunnasta, eikä siitä työstä, jota tämä juhliva seurakunta on tehnyt paikkakunnan ihmisten ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Puhumattakaan siitä työstä, jota tämä seurakunta on tehnyt eri puolilla maailmaa olevilla lähetyskentillä. Tietenkään ihmisten kirjoilla, ja niillä tiedoilla, mitä niihin on tallennettu on oma arvonsa. Mutta kun on kyseessä kunnan, tai kaupungin historia, silloin sellaisella tutkimuksella, joka ei kata kyseisen paikkakunnan - tässä tapauksessa siis Nivalan - historiaan liittyviä kaikkia asioita - sellaista historiaa ei voida pitää totuuden mukaisena. Se, miksi mainitsen tästä johtuu siitä, että olen ollut yhteydessä Jyväskylän yliopiston palveluksessa olevaan Nivalan historian laadinnasta vastaavan opettajan kanssa tämän asian tiimoilta. Tämä kyseinen professori oli harmistunut sen takia, että Nivalan historia teoksesta oli jäänyt kokonaan pois Nivalan Helluntaiseurakunta ja se työ jota seurakunta on kauan tehnyt - ja yhä tekee. Nivalan Helluntaiseurakunnan toiminnan huomiotta jättäminen ei kuitenkaan ollut Jyväskylän yliopiston moka. Vaan syy oli heissä jotka eivät antaneet Nivalan historian tutkimusta tekeville professoreille ja opiskelijoille mitään tietoa paikallisesta helluntaiseurakunnasta! Sitä, miksi tällainen - paikalliseen historiaan - vuosikymmeniä vaikuttanut yhteisö - työnnettiin pimentoon en voi, enkä jaksa ymmärtää. Eräs asia minua kuitenkin tässä yhteydessä lohduttaa. Nimittäin se, että Jumalan valtaistuimen edessä pidetään erittäin tarkkaa kirjanpitoa kaikkien ihmisten elämästä. Ison Kirjan mukaan on tuleva päivä, " jolloin kirjat avattiin ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan,"( Ilm 20: 16 ).
 
     Täällä ihmisten maailmassa voidaan kirjoittaa, tai olla kirjoittamatta monia asioita. Mutta ylhäällä olevaan Kirjaan ei voida lisätä mitään muuta kuin sellaisia asioita, jotka ovat tapahtuneet. Ja toisaalta; siitä Kirjasta ei voida poistaa mitään, joka  on tapahtunut. Kuinka vastuullista onkaan ihmisen elämä! Auttakoon Jumala meitä itse kutakin vaeltamaan siten, ettei meitä Hänen tulemuksensa hetkellä karkoteta häpeällä pois Hänen edestään, kun hän ilmestyy! 
 
PAHASSA MAINEESSA   - JA HYVÄSSÄ
 
 
Apostoli Paavali kirjoitti: " Me emme missään kohden anna aihetta pahennukseen, ettei virkaamme moitittaisi, vaan kaikessa me osoittaudumme Jumalan palvelijoiksi suuressa kärsivällisyydessä, vaivoissa, hädissä, ahdistuksissa, ruoskittaessa, vankeudessa, meteleissä, vaivannäössä, valvomisessa, paastoissa, puhtaudessa, tiedossa, pitkämielisyydessä, ystävällisyydessä, Pyhässä Hengessä, vilpittömässä rakkaudessa, totuuden sanassa, Jumalan voimassa, vanhurskauden sota - aseet oikeassa kädessä ja vasemmassa, kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijöinä ja kuitenkin totta puhuvina, tuntemattomina ja kuitenkin hyvin tunnettuina; kuolemaisillamme emmekä kuitenkaan tapettuina"...( 2 Kor. 6: 1 - 9). Kuinka värikkään kuvauksen apostoli Paavali työstään ja kokemuksistaan eteemme maalaakaan! Mutta se kuva on totuuden mukainen. Kautta vuosisatojen on kaikkialla, jossa Jumala on antanut ihmisille hengellisen siunauksen ja herätyksen aikoja, ovat Jumalan palvelijat kokeneet samoja asioita, joista apostoli kirjoitti. Samalla tavalla kävi myös Nivalassa, kun helluntaijulistajat aloittivat täällä työn. Mitä enemmän Jumalan siunaus levisi, sitä enemmän herätystä vastustettiin. Alkuajan vastustuksesta saa jonkinlaisen aavistuksen, kun tietää, että alkuvuosien aikaan ei esimerkiksi eri järjestöjen omistamaa seurataloa annettu helluntaikokousten paikaksi, vaikka se ensin luvattiin!. Eräs paikkakunnan keskeisistä vaikuttajista käytti vaikutusvaltaansa ja kiinteistön johtokunta joutui pyörtämään lupauksensa. Mutta Jumalan antamaa herätyksen ja siunauksen virtaa ei voida pysäyttää, ei täällä, eikä myöskään apostolisen ajan seurakunnan aikana. Jumala  on pitänyt - ja pitää loppuun asti huolen  -  Poikansa veren kautta lunastetusta laumasta. Siitä syystä seurakunta pysyy, kasvaa, lisääntyy ja vahvistuu eri puolilla tätä Tellustamme. Jumalan Sanasta voimme kuitenkin päätellä, että Jumalan seurakunnan aika maan päällä on päättymässä. Kun se tapahtuu, silloin toteutuu seurakunnan Herran ilmoitus. Tulee se aika, jolloin " kukaan ei voi työtä tehdä."  Hän, seurakunnan Herra, tietää kuinka kauan voimme Hänen meille uskomaa työtä tehdä. Mutta olkaamme  kukin uskollisena loppuun asti sillä paikalla, jonka Hän on meille uskonut! Silloin saamme Hänen tulemuksensa päivänä kuulla ihmeelliset sanat; " Hyvä on sinä, hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon," ( Mat  25: 21 ). 
 
 
 "PIIPUN HEITTÄJÄNÄ"!!!
 
     Monena joutuu mies elämänsä aikana olemaan. Tuo, sinänsä tuttu sana tuli kirjoittajalle omakohtaisesti tutuksi kauan sitten. Mitä tapahtui? Muutama sana selitykseksi. Oli kaunis kesäinen sunnuntaipäivä. Kotikylälläni oli meneillään helluntailaisten kesäjuhlat. Niiden yhteyteen oli ilmoitettu uskovien kastetilaisuus. Suurinta osaa paikkakuntalaisia ei helluntailasten juhlat kiinnostaneet. Jos joku uskaltautui mukaan tilaisuuksiin, niin oli vaarana joutua halveksittujen, lähes lainsuojattomien helluntailaisten leimalla merkityksi. Sellaista " leimaa " ei järin moni halunnut saada. Tähän sopiva - nyt jo aika huvittava tapaus -  tulkoon tässä yhteydessä kerrottua. Sunnuntain aamupäivä tilaisuus oli pidetty. Juhlapaikalla olevat ihmiset alkoivat hankkiutua matkaan mennäkseen kastepaikalle -  joen rantaan. Ne, jotka olivat tulleet uskoon ja halusivat tulla kastetuiksi Kristukseen - lähtivät pukemaan kastepukuja yllensä. Myös juhlapaikalla olleet kuulijat - niin uskossa olevat kuin ei - uskovatkin - halusivat olla rannalla todistamassa tapahtumaa. Myös osa kyläläisistä tuli rantaan suoraan nähdäkseen, kuinka kaste suoritetaan. Olin juhlapaikalla lähdössä kasterantaan. Matka kastepaikalle ei ollut pitkä - ehkä noin 500 metriä. Siinä tilanteessa eräs uskova iäkäs veli kävelee luokseni. Hän ei ollut paikkakuntalaisia, mutta tunsin hänet silti. Tämä ikääntynyt veli kertoi sydäntään painavasta asiasta. Hänen sisintään painoi varsin yllättävä taakka; piippu! Hän koki, että piippu, jota hän oli vuosia, jopa vuosikymmeniä  tuprutellut, ei sovi enää hänen matkavarusteisiinsa! Siitä olisi päästä irti! Piippu oli tullut miehelle synniksi!!!. Hän halusi tehdä tuntoaan painavasta asiasta reilun parannuksen eli lopettaa piipun polttamisen!  Se oli minulle mieluisaa kuultavaa. Tällä iäkkäällä veljellä oli kuitenkin eräs pulma. Häntä huoletti sisimmässä alitajuinen pelko, ettei hän vapautuisi vuosikymmeniä harrastamastaan paheesta, eli tupakan poltosta! Rohkaisin häntä. Vakuutin, että jos hän haluaa vilpittömästi vapautua himostaan, niin Jumala varmasti tulee hänelle avuksi. Hänellä oli vielä eräs kysymys, johon hän toivoi saavansa avun. Hän halusi saada vastauksen siihen, kuinka parannuksen teon tulisi käytännössä tapahtuisi? Rohkaisin häntä. Kerroin, että parannus on ehdoton ja kertakaikkinen. Toisin sanoen; hänen ja piipun väliin tulisi saada mahdollisimman iso välimatka! Mitä pidempi se matka olisi, sen pienempi mahdollisuus hänellä olisi  langeta uudelleen piippua polttamaan!
 
     Hän oivalsi asian. Pidemmittä puheitta hän kaivoi taskustaan  " uhrivälineensä " eli muhkean piippunsa. Hän luovutti piippunsa minulle ja toivoi, että hoitaisin käytännössä asian parhaaksi katsomallani tavalla. Se oli luottamuksen osoitus alle 20 - vuoden ikäiselle nuorukaiselle. Päätin hoitaa homman niin hyvin kuin mahdollista. Tartuin piippuun ja sovitin sen kourakuoppaani. Heilautin oikeaa kättäni voimakkaasti. Samalla hetkellä avasin käteni! Tapahtui niin kuin olin ajatellut. Piippu lensi komeassa kaaressa viljapeltoon!  Se putosi - ehkä noin 30 - 40 metrin jälkeen maahan. Ilmojen halki lentäessään piippu pyöri upeasti. Se ikään kuin huusi piipusta eroon haluavalle kuin minullekin:  " HYVÄSTI!! Minusta tuntui, että piipun " HYVÄSTI" - jäähyväissanassa " olisi ollut kuin alakuloinen, jopa haikea vivahde! Se olisi ilmeisesti halunnut palvella pitkäaikaista isäntäänsä edelleen. Mutta piipun haltija halusi ottaa yksipuolisen eron " uhrivälineestään".  Joka tapauksessa olin varma  siitä, että piipun tupruttelusta parannuksen tehnyt veli oli toimi oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti.
   
 
    Tuo lähes 60 - vuotta sitten tapahtunut  konkreettinen parannuksen teko Nivalan lakeuksilla ansaitsi tulla kerrotuksi tässä yhteydessä.  Se on meille tänä päivänä kuin signaali siitä, että niin kuin Herra vaikutti silloin parannuksen halua ja mieltä ihmisten sisimmässä. Aivan samalla tavalla Hän voi vaikuttaa vieläkin. Sillä " Jeesus Kristus on sama eilen ( menneisyydessä), tänään ja iankaikkisesti "( Hep 13; 8 ). Se, että Hän on sama ilahdutti uskovien mieltä kauan sitten - sama asia on seurakunnan ja meidän yksilö uskovien ilon aiheena yhä! Ylistetty olkoon Vapahtajamme pyhä, ihmeellinen nimi aina ja ikuisesti! .  
 
 
" LUKENEHIA MIEHIÄ"
 
 
    Pari vuotta kerrotun tapahtuman jälkeen oli syntymäkylässäni jälleen hengelliset kesäjuhlat. Niillä oli muistini mukaan - useampi kuin yksi vieraileva puhuja. Erään puhujan muistan hyvin. Hän oli  oli  Sulo Salo. Kymenlaaksosta. Salo esiintyi arvokkaasti ja oli varsin sujuvasanainen julistaja. Päiviö -veljeni kertoi, kuinka eräs tuttu kotikylän isäntämies oli -  Saloa  tarkoittaen -  kasterannassa tiedustellut: " Onko tuo teirän pappi lukenehia miehiä?" Tietenkään Päiviö ei ollut osannut selvittää , kuinka " lukenehia "miehiä vieraileva puhuja oli, sillä ei hänellä ollut tarkempia tietoja kaukaa Etelä - Suomesta tulleen " papin " oppiarvoista, eikä se mielestäni ole tärkein asia miten " lukenehia " miehiä etelästä tullut puhuja oli. Tärkeintä oli silloin ja on yhä se, että joka puhuu " puhuu niin kuin Jumalan sanoja". Sillä vain niissä sanoissa on voima, joka pystyy muuttamaan kääntymättömän ihmisen mielen kääntymyksen ja parannuksen kautta - Jumalan tahdon mukaiseksi. Se oli tärkeintä silloin, ja niin tulisi olla loppuun asti! Ellei sananjulistaja ole saanut kutsumustaan Ylipaimenelta, silloin ei edes korkeakoulun loppututkinnolla ole järin suurta painoarvoa, eikä merkitystä!




JUMALAN SANAA SARJANKYLÄSSÄ VIEMÄSSÄ JA MUUTAMA SANA KYLÄN USKOVISTA
Siihen aikaan, kun Nivalan helluntaisurakunta hankki ensimmäisen evankelioimisteltan eli keväällä 1957 työ sai uutta ilmettä. Teltan avulla avautui mahdollisuus viedä Hyvä Sanoma uusille kylille. Telttapaikan saaminen muutaman päivän ajalle oli huomattavasti helpompaa kuin kokoushuoneiden saanti. Teltan ansiosta evankeliumia voitiin viedä niille kylille, joissa ei aiemmin oltu kokouksia pidetty. Eräs tällainen kylä oli Sarjankylä. Kuten nivalalaiset tietävät Sarjankylä on hyvin laaja kylä. Toki kylän eräällä kulmalla Erkkilässä eli Erkkispuhdossa oli tilaisuuksia pidetty jonkin verran. Se johtui siitä, että kulmakunnalla asui seurakunnan perustajajäseniin kuuluneet Julia ja Kalle Repo. He olivat paikkakunnalle siirtolaisina tulleita, jotka jäivät myös pysyvästi Nivalaan asumaan. Mutta juuri sen laajemmalla ei Sarjankylällä seurakunnan toiminta laajentunut. Kesän 1957 aikana tilanne muuttui ratkaisevasti. Tuollakin kylällä alettiin pitää kesän aikana telttakokouksia ison kylän toisella puolella. Eräs talo Sarjankylässä oli Hilma Råman - nimisen leskiäidin talo, jonka maalle seurakunnan teltta pystytettiin useampana kesänä. Kyläläisiä ei tilaisuuksissa käynyt koskaan tungokseen asti. Mutta kävi kuitenkin jonkin verran. Råmanin emäntä oli uskollinen kokouksissa kävijä. Tälläkin kylällä tilaisuuksia pidettiin useampana arki - iltana. Sunnuntaina oli yleensä kaksi tilaisuutta siis päivällä ja illalla. Kylällä oli Repojen lisäksi muutamia muitakin helluntaiseurakuntaan kuuluvia. Mieleeni nousevat Airi Syväluoma ja Sisko Lind. Siskolla oli vaikea reumasairaus. Mutta se ei ollut esteenä hänen seurakunnan tilaisuuksiin tulolle. Kolmas kylällä asuva helluntaisuskova oli Ilmi Vauhkala, joka tosin muutti melko nuorena Helsinkiin. Hän sai työpaikan kustannusliike Ristin Voitto ry:stä ja avioitui muutamia vuosia pääkaupunkiin muuttonsa jälkeen Taito Seilan kanssa. Sarjankylällä ei varsinaista hengellistä liikehdintää ollut. Mutta siitä huolimatta kokousteltta pystytettiin sinne useana kesänä. Råmanin maalta järjestyi aina telttapaikka. En muista oliko teltta jossain muuallakin. Mieleeni jäi Hilma Råmanin lämmin suhtautuminen meitä tilaisuuksien pitäjiä kohtaan. Siitä osoituksena se, että hän kutsui useana kesänä meidät sunnuntaina kokousten väliajalla kotiinsa ja tarjosi meille nuorille tuiki tarpeellista " suun avausta". Sen takia ei nälkä päässyt meitä yllättämään pyhäpäivän aikana. Siunaan mielessäni altista ja palvelevaa Råmanin talon leskiäitiä. Uskon, että Herra on maksava hänelle häneen rakkauden palvelunsa - rikkautensa mukaan. Olen ollut Nivalasta pois vuosikymmeniä. Siksi en tiedä mitään, kuinka kauan on aikaa, kun tämä ystävällinen lähimmäiseni on siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle.


JUMALAN SANA VAIKUTTI VATJUSJÄRVELLÄ
Haapaveden Karsikas, Suotukylä ja Vatjusjärvi tulivat myös jo 1950 - luvun loppupuolella Nivalan helluntaiseurakunnan työalueiksi. Mielessäni on muistella muutamia ystäviä Vatjusjärveltä. Sitä, mistä syystä Nivalan seurakunnan työ laajeni kuntarajan toiselle puolelle en muista. Joka tapauksessa Nivalan seurakunnan työ ei pysynyt vain oman kunnan sisällä, vaan laajeni vuosien myötä ainakin kolmelle kunnan ulkopuolella olevalle kylälle. Nyt muutama sana Vatjusjärvestä. Jo aiemmin olen kertonut muutamia muistikuvia kyseisen kylän kokousmuistoista. Nyt aion mainita muutamia sanoja kylän alkuajan uskovista. Ensimmäisenä nousee mieleeni Greta ja Eetu Aholan nimet. He olivat muuttaneet Eetun kotikylälle Tampereelta, jossa Eetu oli ollut työssä pidemmän aikaa. Eläkeiän saavutettuaan hän muutti Tampereella syntyneen Greta - puolisonsa kanssa Pohjanmaalle. Jostain syystä he hakeutuivat kohta Vatjusjärvelle muutettuaan kylällä pidettyihin telttakokouksiin.
Muistelen, että Aholan ystävät tulivat tilaisuuksiimme kesällä 1958? Aholat olivat olleet Tampereella kosketuksissa helluntaiseurakuntaan. Ilmeisesti siitä syystä heillä ei ollut sellaisia ennakkoluuloja herätysliikkeemme toimintaa kohtaan kuin monilla paikallisilla ihmisillä. Pian uskoon tulonsa jälkeen Aholat tulivat Nivalan helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin. Sen jälkeen Greta ja Eetu olivat tuttu näky Nivalan teillä. Eetu ajoi juurevana moottoripyörällä ja Greta istui miehensä takana moottoripyörän " takatuupparilla":  Muistelen, että he kastattivat itsensä Ruuskankylän Finnilän rannassa Malisjoessa kesällä 1958. Greta palveli vuosia Nivalan Helluntaisurakunnan kuoronjohtajana. Heidän kodistaan muodostui pian sen ajan nuorille mieleinen ja tärkeä kokoontumispaikka. Vaikka Eetu ja Greta eivät olleet itse nuoria, niin he ymmärsivät meitä ja olivat lämpimiä, ymmärtäväisiä ihmisiä lähimmäisiä kohtaan. Vatjusjärven kylästä löytyi toinenkin koti, jonne nuoret uskovat olivat usein tervetulleita. Tuo koti oli Valmi ja Reino Rytkösen koti Etelälahdella. Joku muukin uskova kylällä oli, mutta siitä ei tässä yhteydessä enempää. Valmi ja Reino liittyivät myös kasteen jälkeen NIvalan seurakuntaan. He osallistuivat omalla panoksellaan seurakunnan toimintaan, niin kotikylällään, kuin sen ulkopuolella - mahdollisuuksiensa mukaan.




JUMALAN SANA VIILSI KUULIJAN SISINTÄ JA SAI HÄNET KIUKKUISEKSI 
Mieleeni muistui eräs tupakokous Ruuskankylältä vuosikymmeniä sitten. Oli helmikuinen ilta. Nivalan silloiset evankelistat Ilona Littunen, myöh. Hyytinen ja Saara Pynnönen, myöh. Pietola, olivat järjestäneet tupakokouksen Ojaniemen taloon. Vaikka oli talvi me Maliskylän nuoret menimme sinne. Tosin polkupyörällä oli hiukan hankala liikkua, sillä teitä ei siihen aikaan järin hyvin aurattu, kuten tänä aikana. Mutta keliolosuhteet eivät kokoukseen
lähtöä estäneet! Kokoukseen lähdettiin oli pyry, tai pakkanen!
Arki - illasta huolimatta ihmisiä oli tullut Ojaniemen avaraan tupaan kolmisenkymmentä henkeä. Ilona ja Saara olivat hyviä laulajia. Lisäksi he osasivat myös säestää lauluja kitaralla, sillä he olivat myös kitaransoiton hallitsevia. Ne olivat tärkeitä avuja evankeliumin kaiuttamisessa. Ei ihme, että ihmiset tulivat varsin mielellään kokouksiin. Musiikki ja hengelliset laulut eivät kuitenkaan olleet tärkeimpiä tekijöitä ihmisten saamiseksi evankeliumin äärelle. Ei edes selkeä Sananjulistus herättänyt ja vetänyt ihmisiä hengellisiin tilaisuuksiin. Tärkeintä oli Jumalan Hengen vaikutus. Nivalassa elettiin tuolloin hengellisen kevään herkkää, herätyksen aikaa. Jumala veti ihmisiä ikuisten totuuksien äärelle, eli evankeliumin kuuloon. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ymmärrän sen, että Pyhä Henki elävöitti julistetun Sanan. Pyhä Henki näytti ihmisille todeksi " synnin, vanhurskauden ja tuomion, " kuten Jeesus tämän ilmaisi: " Ja kun hän ( Pyhä Henki), tulee niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion, " Ja kun hän tulee, ( Jumalan Henki, Pyhä Henki ), niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion, synnin, koska he eivät usko minuun ( Jeesukseen); vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu", ( Joh 16: 8 - 11 ).
Ruuskankylän Ojaniemen tuvassa kävi kirjaimellisesti, kuten edellä olevassa Raamatun kohdassa on kirjoitettu. Mieleeni ei ole jäänyt kumpi evankelistoista oli puhumassa, kun sattui erikoinen tapaus. Eräs kylän isäntä ( jääköön nimi mainitsematta) nousi kesken puheen kiukkuisena ylös. Hän käveli ulko - ovea kohti ja sanoi kuuluvalla äänellä: " Kun vielä haukkuvat kaikkien kuullen!" Tuskin mies tuli ajatelleeksi sitä, että noin sanoessaan hän huomaamatta tuli paljastaneeksi oman sisimpänsä?! Olin jo tuolloin uskossa ja ymmärsin ( Raamatun perusteella), ettei puhetta parhaillaan pitävä evankelista suinkaan " haukkunut " kuulijoitaan! Evankelistan puhuessa Jumalan Hengen valtuuttamana ja voitelemana hänen julistamansa Sana ja Pyhä Henki herättivät miehen sisimmässä synnin tunnon. Synnin ahdistama mies tajusi olevansa väärällä tiellä. Hän todennäköisesti halusi salata sisimpänsä kipeät asiat. Siksi hän purki kiukkunsa ja pahan mielensä nuorta evankelista - sisarta kohtaan. Ikään kuin joku ihminen olisi tuntenut hänet ja sen jälkeen haukkunut hänet kaikkien kuulijain edessä!!! Tosiasiassa Jumala veti miestä parannukseen. Mutta hän ei nöyrtynyt Jumalan ja ihmisten edessä tekemään parannusta. Sen sijaan kiukustunut mies paadutti, tai kovetti sydämensä ja lähti evankelistaa syyttäen pois kyseisestä tilaisuudesta. En tiedä, kuinka kyseisen miehen elämä päättyi. Saiko hän ehkä myöhemmin kuulla Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen armokutsun? Mutta sen tiedän, ettei yhdelläkään ihmisellä ole vuosikymmeniä kestävää etsikko aikaa. Sen tähden jokaisen pitäisi hoitaa sisimpänsä rempallaan olevat asiat kuntoon silloin kun Jumalan antama aika ja hetki on.
On olemassa suuri vaara, ettei Jumalan antamaa toista tilaisuutta parannuksen tekoon enää anneta. Elämän Herra sanoi eräästä henkilöstä hyvin vakavasti: " Ja minä olen antanut hänelle aikaa parannuksen tekoon, mutta hän ei tahdo parannusta tehdä eikä luopua haureudestaan " ( Ilm 2: 21). Toivon sydämestäni, ettei Herramme joutuisi edellä olevan kaltaisia sanoja enää kenellekään sanomaan.
 



VAKAVA PROFETIAN SANOMA KOSKETTI JA AIHEUTTI SYDÄMEN KÄÄNTYMISEN
Samalta kylältä jäi mieleeni eräs toinen erittäin vakava kokouksen päätöshetki. Tilaisuus pidettiin Mattilassa, Anneli Ja Väinö Tirrin kodissa huhtikuun lopulla vuonna 1952. Evankelistat Ilona ja Saara olivat myös tuolloin
tilaisuutta pitämässä.
Edellisenä kesänä oli Nivalan helluntaiuskovat järjestäytyneet Uuden testamentin ohjeiden mukaan itsenäiseksi seurakunnaksi. Mutta vielä tuolloin evankelistat asuivat Nivalassa. Nyt palaamme tuohon kokoukseen ja sen loppuhetkiin. Sillä kertaa ei kuulijoita ollut kovin runsaasti. Uskovien lisäksi oli vain muutamia ei - uskovaisia kyläläisiä. Kokouksen päätöshetki oli käsillä. Ilona Littunen johdatteli puheensa jälkeen herkällä tavallaan kuulijoita päätösrukoukseen. Mutta ennen kuin rukous alkoi Jumalan Henki laskeutui profeetallisena tilaisuuteen. Puhuin voimakkaasti kielillä lyhyen hetken. Välittömästi sen jälkeen sain selityksen kielillä puhumiseeni. En muista, mitä sanomassa sanatarkasti oli. Mutta sen muistan selvästi, että sanoman sisältö oli erittäin vakava, Sen keskeinen viesti oli, että joku kuulijoista eli parhaillaan elämänsä viimeisiä hetkiä. Hänen poislähtönsä ajasta ikuisuuteen oli ikään kuin oven edessä. Läsnä olevien ilmeet olivat vakavia. Luulen, että jokainen tutki sydän vavisten omaa sisintään. Ehkä monesta sydämestä kohosi kysymys: " Herra, onko minun elämäni aika loppumassa? Oliko profetia minulle? Ellen väärin muista sellaisia kysymyksiä nousi myös omasta sydämestäni. Hetki oli äärimmäisen herkkä ja vakava. Vuosikymmenien aikana olen saanut välittää Jumalan armosta useita profetioita. Joskus sanoma tulee kielten selittämisen kautta, joskus taas suorana profetiana tai muutamia kertoja tiedon sanoina. Millä tavalla Herra on sanoman välitettäväkseni antanut koskaan en tiedä kenelle sanoma on tullut. Olen luonteeltani utelias. Siksi on luonnollista, että olisi mukava tietää kenelle Jumala on kulloinkin puhunut? Toisaalta olen kiitollinen siitä, etten koskaan tiedä henkilöä, jolle Herra on puhunut. Uskon, että Herra on nähnyt tämän parhaaksi itselleni ja toivon mukaan Hän salaa myös toisilta kuulijoilta sen, kenelle Hänellä, seurakunnan Omistajalla on ollut asiaa. Yhden asian on vuosikymmenien varrella oppinut sen, että henkilö, jolle profetian sanoma tulee tietää, että Jumala on puhunut yliluonnollisella tavalla. Näin kävi myös Anneli ja Väinö Tirrin kodissa huhtikuun lopulla 1952. Palaan vielä tuohon hetkeen. Olin silmät kiinni päätösrukouksen aikana, kun profetia tuli. Samalla hetkellä, kun kielillä puhumiseeni tuli selitys suomenkielellä purskahti joku kuulijoista äänekkääseen itkuun. Sen jälkeen hän keskusteli evankelistain kanssa. He opastivat tuon naapuritalossa asuvan perheen äidin syntisten ystävän, Jeesuksen luo ja Hänen tuntemiseensa. Ilmeisesti riipaisevan suora sanoma antoi kyseiselle henkilölle sysäyksen parannuksen tekoon ja Jumalan armon vastaanottamiseen Kristuksen kautta. Pari - kolme päivää myöhemmin jouduin lähtemään Helsinkiin asevelvollisuuttani suorittamaan. Palvelukseen astumiseni oli toukokuun toisena päivänä. Sen takia jouduin lähtemään Nivalasta jo toukokuun ensimmäisenä päivänä. Tästä syystä tuo Ruuskankylän Mattilassa pidetty kokous on jäänyt kristallinkirkkaana mieleeni. Olin ollut Helsingissä vasta viikon verran, kun sain kirjeen äidiltäni. Hän kertoi, että vain muutamia päiviä myöhemmin, kun edellä kertomani emäntä teki parannuksen hän sai yllättäen ikuisuuskutsun. Se oli järkyttävä uutinen. Silti toisaalta olin nöyrän kiitollinen Jumalalle siitä, että elämänsä parhainta ikäänsä elänyt ihminen sai parannuksen armon ja - halun vain muutamia päiviä aikaisemmin, kun ikuisuuteen kutsu kohtasi häntä. Lienee sopiva luonnehtia tämän uskoon tulleen henkilön elämän päätöstä meille useimmille tutuilla termeillä: - " Hän sai ryövärin armon ". Kiitos Herralle Hänen armostaan ja uskollisuudestaan!



RUKOUSKOKOUKSIA HÄIRITTIIN
Kun evankelistojen julistama Sana alkoi vaikuttaa ihmisten sydämissä se sai aikaan näkyvää jälkeä.
Paikkakunnan ihmiset jakaantuivat kahteen osaan. Kävi lähes kirjaimellisesti samalla tavalla kuin muinoin Ikonissa: " Ja kaupungin väestö jakaantui: toiset olivat apostolien ( Nivalassa uskonnollisten) puolella, toiset taas apostolien ( täällä evankelistain) puolella, " Lue Apostolien teot 14: 4. Kuten muinoin Ikonissa, niin myös täällä väki jakaantui kahteen joukkoon. Suurin osa Nivalassakin jäi vastustajien joukkoon. Mutta oli niitäkin, jotka halusivat lähteä seuraamaan Herraa Jeesusta opissa ja elämässä. Heille ratkaisu Herran puolelle oli merkityksellinen. Käytännössä se tarkoitti, että sellaisesta ihmisestä tuli lähes lainsuojaton. Uskoon tullut sai kirjaimellisesti saman osan kuin Mooses muinoin. Hänestä sanotaan: " Uskon kautta kieltäytyi Mooses suureksi tultuaan kantamasta faraon tyttären pojan nimeä. Hän otti mieluummin kärsiäkseen vaivaa yhdessä Jumalan kanssa kuin saadakseen synnistä lyhytaikaista nautintoa, " katsoen `Kristuksen pilkan` suuremmaksi rikkaudeksi kuin Egyptin ( maailman) aarteet, sillä hän käänsi katseensa palkintoa kohti," ( Hep 11: 24.- 26 
Ylenkatse, pilkka ja halveksunta helluntailaisia kohtaan oli täällä luonnollista. Helluntaityön kautta uskon Herraan Jeesukseen saanut pääsi kohta osalliseksi Jumalan valtakunnan " luontaiseduista" eli pilkasta, halveksunnasta ja ylenkatseesta. On muistettava myös se, että helluntaiuskovia pidettiin kummajaisina. Tiedossani ei ole, mitä kaikkea uskovista puhuttiin. Todennäköisesti uskovista puhuttiin hurjia, mielikuvituksellisia juttuja. Mistään muusta syystä tuskin uskovien rukouskokoukset olisivat kiinnostaneet uskosta osattomia. Ilmeisesti uskovien kokoontumiset kiihottivat ihmisten luontaista uteliaisuutta. Se ilmeni siten, että rukouskokoukset kiinnostivat ihmisiä. Ei niin, että uskosta osattomat olisivat rynnänneet suurin joukoin rukouskokouksiin, vaan he kokoontuivat sellaisen talon pihalle, jossa uskovat rukoilivat. Esimerkkinä tekee mieleni kertoa eräästä rukouskokouksesta synnyinkylässäni. Oli syksyinen, sysipimeä ilta. Rukouskokous oli ilmoitettu Martta ja Vilho Uusitalon kotiin. Tuolloin elettiin muistini mukaan vuotta 1954, tai 55. Rukouskokoukset olivat vapaita kaavoista. Ensiksi laulettiin pari yhteistä laulua. Sen jälkeen luettiin luku Raamatusta ja keskusteltiin luetun johdolla. Myös rukousaiheita tuotiin esille. Noihin aikoihin monet uskovat janosivat Pyhän Hengen kastetta. Henkisen paineen keskellä koettiin, ettei omin voimin jakseta. Siksi uskovien kestoaiheena oli kokea Raamatun lupaus, jonka mukaan lupaus Pyhän Hengen täyteydestä kuuluu kaikkien aikojen Herraan uskoville, kuten apostoli Pietari aikanaan julisti: " Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksi saamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ( apostolin kuulijoille) ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu," ( Apostolien teot 2: 38. - 39).Edellä olevasta Raamatun siteerauksesta käy selville se, että lupaus Pyhän Hengen kasteesta, tai täyteydestä kuuluu kaikkien aikojen Jeesukseen Kristukseen uskoville! Tämän lupauksen toteutuminen on kiinni vain siitä nöyrtyykö syntinen ihminen tekemään parannuksen eli haluaako hän kääntyä pois synnistä syntisten ystävän Jeesuksen puoleen. Sen jälkeen on uskovan elämässä toinen askel eli vastaanottaa kaste Jeesukseen Kristukseen. Näiden kahden askeleen jälkeen Herran lupaus Pyhän Hengen täyteydestä kuuluu kaikkien aikojen Herran omille. Jumalan lupaukset eivät ole rajallisia, vaan ne ovat ikuisia! Niihin lupauksiin tukeuduttiin Nivalassakin jo vuosikymmeniä sitten. Heikot Herran omat kokivat tarvitsevansa yliluonnollisen voiman varjeltuakseen Hänen ominaan ja voidakseen olla Jeesuksen todistajia kiusausten ja taisteluiden keskellä. Ja Herra myös vastasi rukouksiin, kuten Hän on Pyhässä Sanassaan luvannut! Yhä useampi uskova sai voiman ja tulen kasteen!. Kun rukoileva joukko sai kokea, miten Herra vastasi rukouksiin, se synnytti suuren ilon. Silloin " Herran nimeä ylistettiin suuresti". Ääntä ei säästetty. En tiedä, mistä se johtui, että rukouskokousten aikana myös talon ulkopuolella syntyi hälinää. Sielläkin oli meneillään eräänlainen kokous! Oli merkillistä todeta, että nuoret, jopa 30 - vuoden ikäiset miehet ( ja vanhemmatkin) kokoontuivat möykkäämään sen talon ulkopuolelle, jossa uskovat rukoilivat! Ja häiritsevä möykkääminen tapahtui ulkona, sysipimeässä illassa! Välillä täysi - ikäiset miehet kurkkivat ikkunan takana kuin keskenkasvuiset, uteliaat, pojanvintiöt!! Ulkopuolella riehuvat, rukoilijoita häiritsevät eivät kuitenkaan halunneet tulla nähdyiksi. Mistä syystä? Sitä en jaksa vieläkään käsittää! Ehkä ulkopuolella olevia kiinnosti hengelliset asiat? Mutta ihmispelon takia heillä ei ollut kuitenkaan rohkeutta tutkia helluntailaisten julistusta Raamatun Sanan avulla. Mitään muuta järjellistä syytä en ole keksinyt rukouskokouksia häirinneitä ihmisiä ajatellessani. Vaikka " vääräoppisina" pidettyjä helluntailaisia halveksittiin ja toimintaamme haluttiin vaikeuttaa, jopa estää, niin evankeliumin sanoma levisi! Ihminen ei ole muuttunut vuosien, vuosisatojen aikana lainkaan. Mutta on muutakin, joka ei ole muuttunut vuosikymmenien, eikä - satojen aikana. " Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti " ( Hep 13: 8 ). Hän, ylösnoussut Jumalan Poika toimii yhä Sanansa ja Pyhän Henkensä kautta. Laulurunoilija kuvailee sitä sattuvasti: " Herramme Jeesus on itse läsnä. Hän toimii, ken Häntä estää voi? Se tuli, jonka Hän maahan heitti iäti loistavan liekin loi".(Joel Blomgvist. Hengellinen Laulukirja 24: 3 )
Kaikkina aikoina on Kristuksen evankeliumin julistajia ja Hänen Sanansa mukaan ojentautuneita halveksittu, pilkattu, jopa vainottu. Siitä huolimatta Jumalan työtä ei ole voitu, - eikä voida tukahduttaa! Sitä on yritetty kaikkialla. Jo seurakuntahistorian alkuaikoina Kristuksen seuraajia pilkattiin, vastustettiin, jopa vangittiin. Lähes samaa koettiin myös Nivalan lakeuksilla 1950 luvulla. Siitä huolimatta tapahtui kuten alussa: " Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen". Vaikka Nivalassa ei joka päivä seurakunta lisääntynytkään, niin täälläkin tuli ihmisiä uskoon. Eräs mielenkiintoinen piirre on syytä mainita tässä yhteydessä. Ylivoimaisesti suurin osa tuolloin uskoon tulleista oli nuoria ihmisiä. 16 - 30 - vuoden ikäisiä! Suurempi osa silloin uskoon tulleista oli tosiaan nuoria. Ja nuoria he ovat tänäänkin 60 - vuotta myöhemmin. Edellä olevaan toteamukseen on kuitenkin totuuden nimessä pakko lisätä yksi sana; ENTISIÄ! Silloiset nuoret ovat siis tänään entisiä nuoria. Uskon, että en ole ainoa näistä nuorista, jotka voivat tulkita sisimpiä tuntoja laulurunoilijan sanoin" Ja katso aina päivittäin sen armon suuremmaksi näin ja kalliimmaksi ristin, ja kalliimmaksi ristin". Hän, joka kutsui meidät kauan sitten pyhällä kutsumuksella on ollut uskollinen kaikki nämä vuodet ja vuosikymmenet. Hän on nostanut, kantanut ja pelastanut. Häneen saamme panna toivomme, että Hän vielä vastakin pelastaa. Kiitetty olkoon Hänen pyhä ja kallis nimensä sekä Hänen verensä ihmeellinen voima! Suurin osa tämän seurakunnan perustajajäsenistä on jo päättänyt kilvoituksensa ajan tiellä. Saamme uskoa, että se armo, jonka Jumala Poikansa Jeesuksen ristin työn kautta valmisti on kantanut heidät perille Jumalan Valtakuntaan. He ovat - toivon mukaan - saaneet Jumalan suuren armon tähden - hyvän osan. Heitä muistellen siunaamme heidän muistoansa. Me tämän päivän kilvoittelijat olemme vielä matkalla lopullista päämääräämme, kirkkauden Kotia kohti. Teitä nuoria Herran seuraajia haluan rohkaista ja kannustaa. Muistakaa apostolin sanoin: " ... vaan niin kuin Jumala on katsonut meidän kelpaavan siihen, että meille uskottiin evankeliumi, niin me puhumme, emme, niin kuin tahtoisimme olla mieliksi ihmisille, vaan Jumalalle, joka koettelee meidän sydämemme,..." ( 1 Tes. 2 : 9). Jumala on uskonut evankeliumin Hänen kansalleen, siis seurakunnalleen. Olen ihmetellyt usein sitä, että Jumala luotti heikoille lapsilleen maailmankaikkeuden kalleimman asian, evankeliumin. Jumalan seurakunnan tehtävä on viedä tämä sanoma kaventamattomana ja - ja väärentämättömänä lähellä ja kaukana eläville lähimmäisillemme. Sillä vain evankeliumi on Jumalan voima - niille, jotka sen vastaan ottavat! Vallatkoon Nivalan helluntaiseurakunnan uusi, kirkas evankelioimisnäky! Toivon, että entisen rakkaan kotiseurakuntani keskeltä nousee uusia nuoria, jotka tahtovat luovuttaa lahjansa, voimansa ja koko elämänsä Kristuksen evankeliumin eteenpäin viemiselle! Liian moni ihminen vaeltaa vielä tänään ikuisuutta kohti lähellämme ja kauempana " ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa " Nuori ystäväni! Sinun kannattaa antaa koko elämäsi - tavalla tai toisella - Kristuksen käyttöön! Seurakunnan olemassaolon oikeutus ja perustehtävä on voittaa uusia ihmisiä Kristukselle! Sillä ilman Kristuksen tuntemista ihminen joutuu ikuiseen kadotukseen! Seurakunnan Omistajan, Jeesuksen käsky on edelleen voimassa: " Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille, joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko se tuomitaan kadotukseen,"..((Mark 16: 15. - 16 ). Seurakunnan Herra meitä jokaista tässä tehtävässä auttakoon!




HENGELLISET KESÄJUHLAT MALISKYLÄLLÄ KESÄLLÄ 1950
Mieleeni palautui kesän 1951. Jo edellisenä talvena oli uskovain kesken sovittu, että kesällä pidettäisiin Kesäjuhlat Maliskylällä. Juhlapaikaksi valikoitui edellä mainittu kylä kahdesta syystä. Siksi, että se oli uskovien kannalta ajatellen tuolloin keskeinen sijaintinsa puolesta. Ja toiseksi ilmeisesti sen tähden, että evankelistat Ilona Littunen, myöh. Hyytinen ja Saara Pynnönen, myöh. Pietola asuivat samalla kylällä. Näiden seikkojen lisäksi taisi olla kolmantena tekijän se, että kylällä oli eniten uskovia. Juhla - ajaksi kaavailtiin tiettyä heinäkuun viikkoa. Jos muistini ei petä juhlien ajaksi suunniteltiin heinäkuun ensimmäistä viikkoa. Kyseinen aika katsottiin sopivimmaksi, koska niin aikaisin eivät olisi heinäntekokiireet alkaneet. Evankelistat olivat varanneet juhlapaikaksi kylässä olevan seurojen talon, Liittolan. Tuon vanhan ja ison talon omistajina olivat kolme kylässä toimivaa yhdistystä Maamiesseuran paikallisosasto, Nuorisoseuran paikallisosasto sekä Maalaisliiton ( nykyisen Keskustapuolueen ) kylässä toimiva paikallisosasto. Vielä talven ja kevätkauden ajan helluntaiuskovat olivat varmoja siitä, että Kesäjuhlat pidettäisiin Liittolassa. Mutta toisin kävi. Kylässä oli tuohon aikaan voimakas vaikuttaja jo vuosikymmeniä sitten ikuisuuteen siirtynyt pitkäaikainen kansanedustaja. Hän kuului ilmeisesti edellä mainittujen yhdistysten johtokuntaan. Jostain syystä helluntailaisten aikeet eivät sopineet hänen pirtaansa. Hänen vastustuksensa vuoksi edellä mainittujen yhdistysten johtokunnat peruivat aiemman lupauksensa. Tilanne juhlien järjestämisen suhteen näytti lähes toivottomalta. Juhlapaikan peruuntuminen ei kuitenkaan saanut uskovia lannistumaan. Uudeksi paikaksi järjestyi Liittolan läheisyydessä oleva Purolan talon iso, avara elosuoja. Pari - päivää ennen juhlien alkua innokkaat uskovat alkoivat siivota tulevaa juhlapaikkaa. Edellisenä iltana kokoontui melkoisen iso nuorten uskovain joukko somistamaan perusteellisesti puhdistettua juhlahuonetta. Avara ja ilmava elosuoja somistettiin luonnosta kerätyillä materiaaleilla; havuista ja kukista valmistetuilla köynnöksillä ja kukka - asetelmilla sekä seppeleillä. Muistan olleeni mukana noissa järjestelyissä sisäistä intoa puhkuen. Vastustus ei saanut lannistettua ketään! Luulen, että kävi toisin. Ulkoinen paine ja halveksunta sai uskovaisten joukon ikään kuin entistä päättäväisemmin " taistelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu " ( Juudan kirje jae 3 ). Niinpä juhlien alkuhetken koittaessa oli juhlapaikalla kaikki valmista.


SUNNUNTAI JUHLIEN PÄÄTÖSPÄIVÄ KRUUNASI PONNISTELUT
Juhlien päätöspäivä sunnuntai muodostui siunausrikkaaksi. Päivätilaisuuden jälkeen oli kastehetki. Ennen kastetilaisuuden alkua alkoi juhlapaikalla oleva ihmisjoukko siirtyä hiljalleen läheisen joen rantaan. Myös kyläläisiä alkoi hiljalleen saapua paikalle. Kasteella kävi useita uskovia. En muista keitä he olivat, enkä muista sitäkään kuka palveli kastajana. Mutta sen muistan hyvin, että iltatilaisuus kokosi suuren kuulijakunnan. Heidän joukossaan oli myös muutamia uskovia Haapaveden ja jopa Pulkkilan pitäjistä. Myös kuoro, jota evankelista Saara Pynnönen taitavasti ja tarmokkaasti johti lauloi innokkaasti kiitosta ja ylistystä Jumalalle ja Vapahtajalle. Kuorossa oli luullakseni noin 25 - 30 laulajaa. Muutamia laulajia oli tullut pitäjän ulkopuolelta. Eräänä erikoispiirteenä alkuajan kokouskulttuurista nousee mieleeni herkät, mutta toisaalta hyvin koskettavat niin sanotut kutsulaulut. Ne laulut saavuttivat kuulijain sydämet. Mistä se johtui? Uskon, että eräs, ehkä voimakkain syy kutsulaulujen suosioon oli siinä, että ne olivat syntyneet Jumalan Hengen vaikutuksesta! Valitettavan usein joutuu hengellisissä tilaisuuksissa kuulemaan niin sanottuja itse tehtyjä lauluja. Ne voivat olla hyvin sointuvia ja miellyttävät luonnollisen ihmisen korvaa. Mutta valitettavasti sellaisissa lauluissa ei ole tuiki tarpeellista, herättävää särmää, jotka kerta kaikkiaan pysäyttävät uskosta osattoman ihmisen tarkistamaan omaa sisimpäänsä. Toisin sanoen; miettimään sitä, minne joudun silloin kun lähtöni hetki ikuisuuteen koittaa? Tunnen suuren joukon uskoon tulleita ystäviä, jotka ovat saaneet hengellisten laulujen kautta sysäyksen, tai viestin ikuisuudesta! Tunnustan itse kuuluvani siihen joukkoon. Kesän 1951 Maliskylän Kesäjuhlista vielä sen verran, että juhlien päätöskokouksessa kolme ihmistä teki Jumalan edessä katuen parannusta! heidän joukossaan oli nuori aviopari Annikki ja Uuno Laulumaa samalta kylältä. Heidän lisäkseen eräs nuori mies, jonka tämän hetkisestä elämän tilanteesta en valitettavasti ole tietoinen. Annikki ja Uuno Laulumaa muuttivat muutamia vuosia myöhemmin ensin Kärsämäelle, He asuivat siellä useita vuosikymmeniä, kunnes muuttivat Keski - Suomeen. Uuno - veli on siirtyny ikuisuuteen jo useita vuosia sitten. Mutta Annikki Laulumaa elää vielä tätä kirjoittaessani Keski - Suomessa. Tietojeni mukaan Uuraisten kunnassa. Tulkoon mainittua vielä sekin, että Annikki ja Uuno Laulumaan Jorma - poika on palvellut Keski - Suomessa ja Savossa useita helluntaiseurakuntia paimenen tehtävävissä. Näin Maliskylän Kesäjuhlien vaikutus on ikään kuin säteillyt kenties laajemmalle kuin kukaan aikanaan uskoikaan. 
Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea Taivaalliselle Isällemme!
 
 


NIVALALAISTEN LÄHETYSMATKA KÄRSÄMÄELLE.
 
    Muistaakseni oli alkusyksy vuonna 1953. Vähän aikaisemmin oli joku seurakuntalainen saanut sydämelleen ajatuksen, että olisi paikallaan tehdä kokousmatka Kärsämäelle. Sitä, kuka tämä henkilö oli en jaksa muistaa. Se ei liene ole tärkeintä.

Mutta se on tärkeää, että ylipäätään tuollainen ajatus nousi jonkun uskovan mieleen. Ajatus tuli ilmi eräässä seurakunnan ehtoolliskokouksessa. Esitetty asia koettiin tärkeäksi ja sitä alettiin nivalalaisen tapaan kehitellä eteenpäin. Hitaasti ja rauhallisesti. Luulen tällaisen asian nousseen mieleen siksi, että muutamia paikkakuntalaisia oli muuttanut Nivalasta Kärsämäelle asumaan. Siksi oli noussut mieleen ajatus, että heille ja muille Kärsämäen asukkaille olisi mentävä viemään viesti Jeesuksesta. 
Apostolin sanat:   " Sillä minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle", ( Room 1: 16 ) lienee ollut pontimena asiassa.
Joka tapauksessa Kärsämäelle päätettiin tehdä matka. Matkapäiväksi valikoitui alkusyksyn sunnuntai. Tuo aika katsottiin sopivaksi siitä syystä, että kiireimmät pelto - ja puintityöt olisivat jo silloin tehty. Kuka käytännön järjestelyjä hoiti ei ole jäänyt mieleeni? Mutta kävi niin, että kauniina, kuulakkaana sunnuntaiaamuna matkaan lähtevät alkoivat kokoontua Maliskylällä tiettyyn paikkaan. Kylällä asui ammattiautoilija Vilho Uusitalo. Hän oli jo aiemminkin ollut kuljettamassa helluntaiseurakunnan väkeä kokousmatkoilla kotipitäjän ulkopuolella. Vilhon Martta - puoliso kuului seurakuntaan ja autoilija itsekin suhtautui myönteisesti seurakunnan toimintaan. Siihen aikaan pidemmät kokousmatkat tehtiin kuorma - autolla.
Niin tuokin matka. Vilho oli laittanut kuorma - autonsa lavalle penkit istumista varten. Se oli tuohon aikaan aivan luonnollista. Autoja oli hyvin vähän. Henkilöautoja oli koko pitäjässä ehkä muutamia. Uskovilla ei ainoatakaan. Myös linja - autot olivat sangen harvinaisia. Siksi kuorma - auton lavalle laitetut penkit olivat laillisia, ja siten hyväksyttyjä. Mieleeni jäi juhlallinen tunne tuolta matkalta. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli nivalalaisten uskovien ensimmäinen omatoiminen" lähetysmatka " kotipaikkakunnan ulkopuolelle. Kärsämäellä ei tuolloin ollut tietojeni mukaan ainoatakaan helluntaiuskovaa. Siksi me matkalle lähtevät menimme kuin muinaiset Karttuset summassa Amerikkaan. Me menimme siis summassa Kärsämäelle. Onneksi meillä oli selkeä tietoisuus siitä, minne menemme. Tiesimme, että Alajoelle on muuttanut kaksi perhettä Maliskylältä. He olivat asettuneet asumaan Alajoelle. Menemme siis sinne! Vilho Uusitalo pysäytti autonsa kylän keskivaiheilla. En jaksa muistaa, keitä matkalla oli. Mutta muistelen, että Malilan Veikko, Terttu, Sinikka ja Vieno sekä  Karhun Olavi ja ehkä Kaarina?  Hernetkosken (nyk. Lokkila) Martta, Paavo - veljeni ja minä olimme mukana. Ehkä Maliskylältä oli muiltakin? Ruuskankylältä oli Aholan Olga ja Sulo sekä Karsikkaalta Halmetojan Yrjö ja Hyvärilän sisarukset Toini ja Heikki. Muistelen myös Adrian
 ( Atri ) Törmälehdon Suotukylältä olleen mukana. Hänen lastensa Kirstin ja Veikon mukana olosta en ole varma? Ehkä Pahka - ja Sarjankylältäkin oli joitakin?
 
       Joka tapauksessa automme pysähtyi kylän keskivaiheilla. Veikko Malila meni sisälle lähimpään taloon. Hän tuli pian ulos ja kertoi, että talo on Antti Pinolan talo. Kysyjä oli esittänyt oitis asiansa ja kysynyt saisimmeko pitää talossa hengellisen tilaisuuden? Isäntä oli antanut luvan. Nyt oli tehtävämme ilmoittaa hengellisestä tilaisuudesta kylän asukkaille. Tuumasta toimeen. Hajaannuimme kuin varpusparvi. Pian oli koko kylä kierretty. Jokaisessa kylän talossa tiedettiin että samana päivänä on hengellinen tilaisuus Selma ja Antti Pinolan talossa. Muistelen, että parikymmentä kyläläistä tuli kuulemaan nivalalaisia laulajia, jotka olivat tulleet " lähetysmatkalle " heidän kotikylälleen. Mitään näkyvää vaikutusta tuolla ensi kokouksella ei ollut. Tuskin sitä kukaan odottikaan. Sillä kyseessä oli ensimmäinen omatoiminen kokousmatka. Mukana ei ollut evankelistoja, eikä muitakaan  "ammattilaisia" . Olimme kaikki vasta äskettäin päässeet Herran Jeesuksen tuntemiseen henkilökohtaisesti. Sydämissämme roihusi kuitenkin palava halu kertoa Vapahtajastamme niille, jotka eivät vielä Häntä tunne!
      Ensimmäinen käyntimme Kärsämäellä ei jäänyt viimeiseksi. Äsken mainittu Antti ja Selma Pinola tulivat melko pian sen jälkeen uskoon. Samoin myös useita heidän lapsiansa. Pinolan talo muodostui myöhemmin helluntaityön tukipisteeksi Kärsämäellä. Pinolan lapsista ainakin kaksi tytärtä; Anja ja Maija muuttivat myöhemmin Kanadaan, jossa he ovat ilmeisesti avioituneet ja palvelevat Herraa seurakunnan yhteydessä. Pinolan lapsista vanhin Heikki - poika on myös uskossa.
Olen tavannut hänet Tampereen kupeessa olevassa Ylöjärven kaupungissa, jossa hän perheineen asuu. Heikki Pinola kuuluu edellä mainitun seurakunnan vanhimpiin ja palvelee Jumalalta  saamansa armon mukaan lahjoillaan kotiseurakuntaansa.
 
    Jumalan armosta sain 1950 - luvun loppuvuosina olla useana kesänä Nivalan helluntaiseurakunnan kanssa mukana evankelioimiskokoussarajoissa Kärsämäen kirkonkylässä ja ainakin yhtenä kesänä myös Miilurannan kylässä Hyvää Sanomaa kaiuttamassa. Kirkonkylässä ja Miilurannalla sain myös kastaa Kristukseen melkoisen joukon uskoon tulleita neitosia ja nuorukaisia sekä muutamia parhaita vuosiaan eläviä veljiä ja sisaria. Näin Kärsämäestä tuli ikään kuin Nivalan Samaria, johon
Nivalan helluntaisurakunta sai pieneltä osaltaan viedä sanomaa Jeesuksesta kaikkien syntisten ystävästä,  ja ainoasta todellisesta Auttajasta. Hän ei kiellä apuaan eikä armoaan yhdeltäkään, joka sitä Häneltä pyytää. Olkoon kiitetty Herramme Jeesuksen Pyhä ja kallis nimi!
 
HYVÄ SANAN KUULIJA
       Mieleeni palautui eräs elävä muisto Kärsämäen Ojalehdon kylältä. Vuosi taisi olla 1960.Olin Nivalan seurakunnan evankelioimisteltan kanssa Kärsämäen kirkonkylässä telttakokoussarjassa. Majapaikkanani oli Selma ja Antti Pinolan talo. Oli arkipäivä. Muistelen, että päivä oli perjantai. Pinolan Antti - isäntä ehdotti yllättäen käyntiä  Ojalehdon kylälle. Hän tiesi, että Ojalehdon kylässä on muutamia Vapaakirkkoon kuuluvia uskovia. Hän ehdotti, että menisimme yhdessä tervehtimään heitä. Tuumasta toimeen. Päätimme lähteä. Sain talosta polkupyörän lainaksi. Ajoimme tuon muutaman kilometrin matkan nopeasti ja menimme sisälle Antille tuttuun taloon. Saimme ystävällisen vastaanoton. Perisuomalaiseen tapaan emäntä laittoi kahvipannun tulelle. Pian kahvi oli valmista nautittavaksi. Kahvituokion jälkeen avautui antoisa keskustelu hengellisistä asioista. Mitään kiistaa ei syntynyt, vaikka kuuluimme erilaiseen hengelliseen kotiin. Emäntä oli löytänyt hengellisen kodin vapaaseurakunnasta ja me helluntaiseurakunnasta. Mieleeni ei ole jäänyt kyseisen talon nimi, eikä myöskään emännän nimi. Mutta eräs asia jäi mieleeni luultavasti pysyvästi. Nimittäin se, että emäntä kertoi olleensa seitemän
vuotta aikaisemmin hengellisessä kokouksessa, jossa olin todistanut Herrastani. Siitä huolimatta hän väitti muistavansa puheeni edelleen!!!  Se oli itselleni jollakin tavalla järisyttävä tieto. Mieleeni nousi ajatus, että jos kuulijoillani on noin hyvä muisti, niin mitä minä poikarukka kohta puhun! Toisaalta emännän vakuuttelu rohkaisi. Iloitsin siitä, että ainakin yksi hyvä kuulija on kokouksessa ollut. Sillä jos joku kuulija muistaa puheeni vielä seitsemän vuotta myöhemmin, niin sen on  Jumalan Henki varmaan vaikuttanut. Tulinpa silloin ajatelleeksi myös sitä, että Jumalan Sana on ihmeellinen. Sanoohan Herra Sanansa vaikutuksesta tämän valtaisan totuuden: " Usko tulee siis kuulemisesta mutta kuuleminen Kristuksen  sanan kautta " ( Roo 10: 17 ).
 
       Jumalan Sanassa on vieläkin sama voima kuin vuosikymmeniä sitten. Siksi rohkaiskoon nämä edellä olevat rivit nykyisiä Nivalan helluntaiseurakunnan uskovia viemään evankeliumia myös seurakunnan ulkopuolelle kotikaupunkiin, lähikuntiin ja aina maailman ääriin asti! Vielä on evankeliumin viestin viemisen aika. Siksi vallatkoon pyhä into ja alttius jokaisen Kristuksen oman mielen. Työpäivä päättyy pian. Pelastettujen luku täyttyy. Kirkastettu Herramme saapuu noutamaan verellä ostamansa seurakunnan kirkkauden maahan. Antakoon Hän armonsa meille jokaiselle, että olemme valmiit Hänen tulemuksensa pävänä!


JOTAKIN ALKUAJAN NUORTEN TYÖSTÄ NIVALAN HELLUNTAISEURAKUNNASSA
Nivalan helluntaiseurakunnassa ei 1950 - luvulla tehty varsinaista nuorisotyötä. Silloin ei ollut myöskään varsinaisia nuorten iltoja. Nuorisopäivistä, tai nuorisojuhlista ei osattu uneksiakaan! Tuohon aikaan toimittiin sen periaatteen mukaan, joka ilmaistaan pyhässä Kirjassa näin: " Halleluja!  Ylistäkää Herraa taivaista, ylistäkää häntä korkeuksissa. Ylistäkää häntä, kaikki hänen enkelinsä, ylistäkää häntä kaikki hänen sotajoukkonsa. Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu, ylistäkää häntä kaikki kirkkaat tähdet, Ylistäkää  häntä, te taivasten taivaat, ja vedet taivasten päällä. Ylistäkööt ne Herran nimeä, sillä hän käski, ja ne tulivat luoduiksi. Ja hän asetti ne olemaan aina ja iankaikkisesti, hän antoi niille lain, josta ne eivät poikkea. Ylistäkää Herraa  maasta, te merieläimet ja kaikki syvyydet, tuli ja rakeet, lumi ja sumu, sinä myrskytuuli, joka panet hänen käskynsä toimeen, te vuoret ja kaikki kukkulat, te hedelmäpuut ja kaikki setrit, te pedot ja kaikki karja, te matelijat ja siivekkäät linnut, te maan kuninkaat ja kaikki kansakunnat, te ruhtinaat ja kaikki maan tuomarit, te nuorukaiset ynnä neitsyet, t e   v a n h at  YHDESSÄ  NUORTEN kanssa"), Psalmi 148: 1 - 12). Sikäli kuin muistan me helluntaiseurakunnan nuoret emme edes osanneet vaatia OMIA tilaisuuksia! En tietenkään voi vastata toisten sen ajan nuorten puolesta. Itse koin tilanteen normaaliksi. Tietenkin voi olla myös niin, että olen vanhana syntynyt, enkä ymmärtänyt asiaa oikein? Joka tapauksessa olen itse aina viihtynyt vanhempien ihmisten seurassa. Itsekin olen kuulunut jo kauan entisten nuorten joukkoon. Joskus olen seurakunnan eläkeläisten piirissä ehdottanut, että me  entiset nuoret tekisimme aloitteen siitä, että voisimme
kokoontua joskus seurakunnan nykyisten nuorten kanssa samaan tilaisuuteen. Uskallan väittää, että meillä eläkeikään ehtineillä olisi jotakin annettavaa tämän ajan seurakunnan nuorille! Valitettavasti yhteistä tilaisuutta ei ole saatu aikaan. Mutta kuten sanotaan toivossa on hyvä elää. Tässä yhteydessä sopinee mainita sanat, joilla olen nykyisiä seurakunnan nuoria lohduttanut. Sanat kuuluvat: " Nuoruus ei ole mikään paha vika, sillä se korjaantuu joka päivä!!!"
   Tuskin mikään muu on yhtä varma kuin edellä sanottu!
 
 
LISÄYKSENÄ EDELLÄ  SANOTTUUN
 
Edelliseen viitaten haluan sanoa jotain vasta perustetun seurakunnan nuorten toimintaan liittyvää. Sillä vaikka varsinaista ohjattua nuorten toimintaa ei Nivalan helluntaiseurakunnassa ensi vuosina ollut, se ei tarkoita sitä, etteikö nuorten toimintaa olisi ollut lainkaan. Päinvastoin. Sitä oli, mutta se oli erilaista kuin nykyisin. Nuoret kokoontuivat silloin keskenään. Alkuajan nuorten tilaisuuksissa ei ollut varsinaista Raamatun opetusta, kuten tänä aikana lähes kaikkien seurakuntien nuorten tilaisuuksissa on. Kun evankelistat vielä asuivat Nivalassa, oli nuorten tapana kokoontua evankelistain asunnolla. Evankelistat olivat itse oikeutettuja  nuorten tilaisuuksien ohjelmasta huolehtijoita. He laulattivat ja opettivat vasta uskoon tulleille uusia hengellisiä lauluja. Raamattua luettiin yhdessä. Luetun Sanan johdosta myös keskusteltiin. Tulevista tilaisuuksista puhuttiin. Pohdittiin myös sitä, kuinka toisilla kylillä oleviin kokouksiin menisimme. On hyvä huomioida se, että silloin ei ollut autoja käytössä lainkaan. Mieleeni ovat jääneet monet talvi - iltojen matkat. Kokousmatkat tehtiin talven aikana polkupyörillä. Maanteiden auraus oli siihen aikaan alkeellista. Huonosti auratulla tiellä jouduttiin arkisena talvi - iltana ajamaan 20 - 40 kilometrin matkoja. Niissä olosuhteissa pyörällä tehty kokousmatka vaati hyvää fyysistä kuntoa. Myös intoa tarvittiin. Ja sitä oli jokaisella - ainakin tarpeeksi asti. Vaivalloisesta matkasta huolimatta yksikään nuori ei halunnut jäädä pois kokouksista. Huonolla teillä talvisissa olosuhteissa polkupyörällä liikuttaessa oli tasapainon säilyttäminen välttämätön. Liioittelematta voi sanoa, että  huonosti auratulla tiellä polkupyörällä ajo oli taitolaji. Siitä huolimatta yksikään nuori ei halunnut jäädä pois kauempanakaan olevasta kokouksesta! Muistan hyvin elävästi eräänkin kokousmatkan Suotukylälle talvisena pakkasiltana. Kokoustalon nimeä en muista. Siitä huolimatta matka on jäänyt mieleeni. Siihen oli syynä se, että sain tuolla matkalla ensimmäisen " luottamustehtäväni". Silloin seurakunta ei ollut vielä järjestynyt. Elettiin niin sanottua " evankelistain aikaa". He olivat järjestäneet tuon tilaisuuden. Me nuoret liimauduimme kuin iilimadot evankelistain matkaan! Jostain kumman syystä vastuulleni uskottiin kerran evankelistain kirjalaukun kuljettaminen. Koin tehtävän arvokkaaksi. Olin salaisesti, jopa ylpeä tehtävästäni! Ei ihme, että kerskailun haluni sai jonkinlaisen vallan sisimmässäni. Sitä ilmentää ehkä ne sanat, jotka muistan tuolloin sanoneeni. Ne kuuluivat tähän tapaan:" Saan olla evankelistain aseenkantaja". Niinhän asia tavallaan olikin. Sillä laukun sisällä, jota kannoin oli evankelistain tärkeät " aseet", eli Raamattu, kuorolaulukirja ja pienet hengelliset laulukirjat. Pienen laulukirjasen nimi oli   - muistini mukaan -  Ristin lauluja. Evankelistain "aseet " olivat tuiki tarpeellisia edessä olevassa tilaisuudessa. Kyseisenä kireänä pakkasiltana Suotukylälle tehdyn kokousmatkan aikana koin ensimmäisen kerran aitoa ja todellista työn iloa siitä, että sain olla pienen, pieneltä osalta mukana siinä työssä, jonka seurakunnan Herra on Hänen omilleen maan päällä uskonut.
  
 
        Melko pian seurakunnaksi järjestäytymisen jälkeen Nivalan evankelistat, Ilona  Littunen, myöh. Hyytinen ja Saara Pynnönen, myöh. Pietola siirtyivät tämän seurakunnan työalueen ulkopuolelle. Muistelen, että heidän lähtönsä ajoittui vuoden 1952 tienoille. On selvää, että sen aikaiset nuoret kokivat evankelistain poismuuton enemmän tai vähemmän kipeänä. Mutta toisaalta ei niin pahaa, etteikö siihen sisältyisi jotain positiivistakin. Ellei muuta, niin nuoret uskovat joutuivat omakohtaisesti, nivalalaisittain ilmaistuna,  jouduimme käymään henkilökohtaisesti "oma nokka tuulta kohti! ".  Ehkä evankelistain lähtö oli tarpeen siksi, että jokaisen nuoren oli nyt opeteltava seisomaan hengellisessä mielessä omilla jaloillaan. Ei ollut enää evankelistoja, joiden neuvoista oli siihen asti saatu opastusta, varoituksia, kuten myös rohkaisua.
 
    Hiljalleen muodostui myöhemmin seuraavien vuosien aikana uskovien nuorten joukolle tapa, että aloimme kokoontua lauantai - iltoina ( varsinkin kesäaikana)  johonkin kotiin keskenään. Varsinkin 1950 - luvun loppuvuosina oli Vatjusjärvellä asuvien Greetta ja Edvart ( Eetu ) Aholan kodista nuorten mieleinen kokoontumispaikka. Aholan ystäväkotiin olimme aina tervetulleita. Tietenkin oli Nivalassakin koteja, joissa saimme kokoontua. Mieleeni tulee Karvoskylältä Savimäen talo, jossa leskeksi jäänyt Jussi - isäntä asui tyttärensä Ailin kanssa. Jussi ei itse ollut uskossa. Mutta hän suhtautui kuitenkin nuoriin myönteisellä tavalla. Meidän ei tarvinnut Savimäellä koskaan nivalalaisittain ilmaistuna " orjailla"  Jussi - isäntää.Tuli lopulta sekin alkukesän ilta, jolloin Savimäen isäntä halusi vastaanottaa Jeesuksessa Kristuksessa syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Jumalan Pojan nimessä ja sovintoveressä. Kun nuorten joukkona saimme siunata häntä ja julistaa pahoja tekojaan katuvalle ikämiehelle syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen nimessä ja veressä. Se oli nuorten joukolle yhteinen, valtaisa ilon ja kiitoksen aihe. Raamatun mukaan syntyy taivaassa suuri ilo siitä, kun syntinen ihminen kääntyy pahoja tekojaan ja syntejään katuen Herran puoleen. Rohkenen uskoa, että tuona iltana iloittiin Jumalan luona - kirkkauden maassa, kun yksi harhateitä vaeltanut sai palata taivaallisen Vapahtajan ja - Hänen kauttaan taivaallisen Isän luo. Lopuksi toivon, ettei juhliva Nivalan helluntaiseurakunta unohda koskaan seurakunnan ydintehtävää eli evankeliumin julistamista koti - Nivalan ja lähialueiden ihmisille. Myös pelastusviestin kaiuttaminen maamme rajojen ulkopuolella eläville lähimmäisillemme olkoon jatkossakin seurakunnan toiminnan keskiöön kuuluva asia! Kuoleman voittajan, Vapahtajamme antama käsky yhä voimassa: " Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen", ( Markuksen evankeliumi 16: 15, 16).
   Sydämeni toive on myös se, että 60 - vuoden  taivaltaan juhliva Nivalan helluntaiseurakunta  voisi jatkossakin olla seurakunta, jonka keskeltä Herra kutsuisi nuoria ihmisiä viemään kokoaikaisesti evankeliumin ilosanomaa sekä rakkaaseen kotimaahamme, että maailmaan ääriin asti! Jääköön toivomukseni koko seurakunnan yhteiseksi rukousaiheeksi tulevina aikoina!  Jos Jumalan seurakunta rukoilee elon Herraa lähettämään työntekijöitä elopellolle, se toimii silloin seurakunnan Herran tahdon mukaisesti. Sillä Hän on sanonut: " Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseen" ( Matteuksen evankeliumi 9: 37, 38).


KESÄN 1953 TELTTAKOKOUKSISTA
 
 
Raamatun lupaus hengellistä työtä tekeville on kehottava, mutta myös rohkaiseva: " Sen tähden, rakkaat veljeni ( koskenee myös sisaria?),olkaa järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa " ( 1 Kor 15: 58 ).Edellä oleva Raamatun jae nousee mieleeni ajatellessani seurakunnan evankelioimisyötä 1950 - luvulla. Kyseisen vuosikymmenen alkupuolella evankelistat asuivat vielä Nivalassa. Sen jälkeen paikallinen  työn vastuu jäi nuorelle seurakunnalle. Vuosien 1952 ja - 53 kesästä ei itselläni ole paljonkaan muistikuvia, koska en ollut silloin Nivalassa. Jälkeenpäin kuulin, että kesän 1953 oli Nivalassa ollut
Pohjanmaan helluntaiseurakuntien omistama maakuntateltta. Elokuun alkupuolella palasin Helsingistä, jossa suoritin asevelvollisuuteni. Nuo mainitsemani telttakokoukset olivat päättyneet vähän aiemmin. Niissä mukana olleet kertoivat, että ainakin yhtenä vieraana julistajana oli ollut Niilo Yli - Vainio. Vähän aiemmin päättyneitä kokouksia kommentoidessaan eräs uskova muisteli ja sanoi, että Yli - Vainion saarnat olivat kuuluneet Sarjankylän suunnalla seitsemän ( 7 ) kilometrin päähän! Ehkä  sopivalta tuulellakin oli osuutensa ?
     
     Maakuntateltassa oli myös tehokkaat äänenvahvistuslaitteet. O6n hyvä huomioida myös se, että Yli - Vainio oli tuolloin parhaassa iässä, eli noin 32,  tai 33 - vuoden ikäinen. Niilolla oli tuohon aikaan voimakas ääni. Lisäksi Niilon puheessa oli tulta. Myöskään intoa häneltä ei puuttunut. Muistelen, että Nivalassa tuolloin oli Pohjanmaan teltan hoitajana nuori Rainer Kuokkanen, Lapualta.  Hän oli silloin noin 18 - vuoden ikäinen. Helsingistä kotiseudulle palattuani me nuoret kävimme muistini mukaan maakuntateltan tilaisuuksissa Ylivieskassa. Nissä kokouksissa Kuokkanen toimi teltan hoitajana, eli telttamestarina. Hän oli nuoresta iästään huolimatta väkevä, selväsanainen julistaja. Tutustuin häneen syksyllä 1951 Jyväskylän Raamattukoulussa.      
  
    
 AROLA MALISKYLÄLLÄ
         Kun seurakunta hankki vuonna 1957 ensimmäisen kokoustelttansa sillä tuli olemaan merkitystä työlle. Lisäksi jo seuraavana vuonna, kevättalvella 1958 seurakunta osti Maliskylän keskustasta joen rannalta, myyntiin tulleen Arola - nimisen talon. Se oli sijaintinsa puolesta erinomainen. Ensinnäkin siksi, että se oli kylän keskustassa. Toiseksi, se oli korkealla joen törmällä. Ja kolmanneksi; talo sijaitsi omalla tontilla! Jo aiemmin on tullut mainittua, että oman kiinteistön ostaminen mahdollisti myös lasten - ja varhaisnuorten leirien järjestämisen. Ensimmäinen seurakunnan leiri oli pidetty edellisenä kesänä Maliskylällä Laurilan talossa. Tästä on kerrottu toisaalla. Kesällä 1958 pystytettiin Arolan törmälle lippusalko. Se tuotiin Virtasesta hevoskärryillä ja pystytettiin seurakunnan veljien toimesta eräänä alkukesän iltana. Tuosta pikku operaatiosta jäi mieleni pohjalle kiitollinen, lämmin häivähdys. Tuntui hyvin juhlalliselta ajatella, että seurakunnalla oli nyt mahdollisuus toimia " omalla " maalla. Tajusi  ( tosin hämärästi), että seurakunnan historiassa oli nyt tapahtumassa merkittävä asia. Lippusalon pystytys ja siniristilipun nostaminen leiripäivien aamuina oli kuin symbolinen merkki, että helluntaisanoma oli pureutunut aivan konkreettisesti nivalalaiseen maaperään!  Tuolloin elettiin vielä pienten alkujen päiviä. Silti koin iloa, että seurakunta oli saanut ikään nyt ikään kuin " oman " ja näkyvän, tosin vaatimattoman kodin! Sitä tuntemusta on vaikea, jopa mahdoton kuvata. Harras ja vilpitön ilon tunne liikkui mielessäni Arolan pihalla ensimmäisiä kertoja liikkuessani. Seurakunnan ei enää tarvitsisi kokoontua vain kodeissa. Nyt oli mahdollista kokoontua oman kurkihirren alla!

 
ENSIMMÄINEN KASTEJUHLA AROLAN RANNASSA
 
       Mieleeni on syöpynyt myös ensimmäinen kastejuhla seurakunnan " omalla" eli Arolan rannalla. Kesä, jolloin se pidettiin lienee ollut ( en ole varma) 1958? Oli sunnuntai, ja leirin päätöspäivä. Useita kymmeniä seurakuntalaisia oli tullut juhlaan. Myös useita uskovia oli seuraamassa Vapahtajaa kasteelle. Kastaminen oli seurakunnan vanhimpien puolesta uskottu hoidettavakseni. Koin sen luottamustehtäväksi. En jännittänyt sitä, vaikka  kaste oli toimitettava tuttujen kyläläisten katseitten alla. Olin jo aikaisemmin saanut palvella kastajana muistini mukaan pari - kolme kertaa. Jälkeenpäin kuulin jonkun kyläläisen ihmetelleen, että " Virtasen Jussi " oli kastajana!!! Kuinka Vapahtaja sanookaan pyhässä Kirjassa?: " Ei ole profeetta halveksittu muualla kuin kotikaupungissaan ja sukulaisten kesken ja kodissaan " ( Mark 6: 4). Kyläläisten ihmettely ei kuitenkaan pahemmin häirinnyt. Ja miksi olisikaan? Olinhan toteuttamassa selkeää Jumalan Sanan ohjetta.
" Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko se tuomitaan kadotukseen" ( Mark 16: 16 ).
 
    En muista, miten monta uskoon tullutta kävi kyseisessä tilaisuudessa kasteella. Se ei olekaan tärkeintä. Sillä on ja merkitystä, että on ihmisiä, jotka rakastavat Jumalan Sanan ilmoitusta enemmän kuin Sanaa halveksivien ihmisten mielipiteitä! Jokaisen on tarpeen muistaa Vapahtajan sanat: " Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa; se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä" ( Johanneksen evankeliumi 12: 48 ). Jos ja kun teemme Herran ikuisen Sanan mukaan, silloin voimme kulkea ikuisuutta kohti levollisin mielin!
 
  
      Toinenkin kotikylälläni tapahtunut asia on jäänyt mieleeni. Oli kesä 1958, tai 1959, kun rukoushuoneen tontille oli pystytetty seurakunnan valkoinen teltta. Kokouksia oli pidetty useana iltana.  Nyt jo edesmennyt, suonenjokelainen saarnaaja, Otto Mieskonen oli mukana vierailevana julistajana. Mieskonen oli päättämässä sunnuntai - illan kokousta, kun eräs Kirkonkylästä tullut tunnettu, paikkakuntalainen mies ilmaisi tahtonsa tulla uskoon. Hänen puolestaan, ja  - hänen kanssaan rukoiltiin. Ja sikäli kuin ymmärsin, hän pääsi Jeesuksen tuntemiseen. Ennen kotiinsa lähtöä, hän kutsui meitä nuoria kotiinsa seuraavana iltana. Lupasimme. Niin tapahtuikin. Seuravana iltana useita nuoria lähti miehen kotiin. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Lauloimme hengellisiä lauluja, joimme tarjottua kahvia ja juttelimme isäntäväen kanssa. Lopuksi rukoilimme. Luulen, että monet nuoret jännittivät vierailua. Olihan ensimmäinen kerta, jolloin uskoon tullut ja ennestään tuntematon mies kutsui uskovia kotiinsa. Itseäni jännitti se, lähtisikö pitäjäläisten tuntema mies tunnustamaan uskoansa? Toinen kiinnostava seikka oli se, olisiko mies valmis seuraamaan Jumalan  Sanan selkää tietä? Jos hän olisi vilpitön, silloin hän kastattaisi itsensä ja liittyisi uskovien yhteisöön, seurakuntaan. Se asia selvisi melko pian. Mies oli tuuminut näin: " Vaikka minä tulinkin uskoon helluntailaisten kautta, niin kasteelle en mene." Hän oli jo ratkaisunsa tehnyt. En ole hänen, enkä yhdenkään ihmisen tuomari. Mutta etsimättä tulee mieleeni Herramme ja Vapahtajamme lahjomattomat sanat: "  Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni" ( Luuk. 14: 33 ). Antakoon Herra meille jokaiselle sitä mieltä, että Jeesuksen seuraaminen on elämän tärkein asia! Silloin voimme toivoa pääsevämme kerran perille siihen päämäärään, jota kohti uskossa Jeesukseen kilvoittelemme!
 
 
USKOVAINEN PERHE MUUTTI NIVALAAN
 
1950 - luvun loppupuolella, ehkä 1959 muutti Nivalaan uskovainen helluntaiperhe. Perheen äidin nimi oli Tyyne ja isän Pekka. Heiskanen oli heidän sukunimensä. ( En muista paikkakuntaa, josta he tulivat. Mutta Savosta joka tapauksessa. Heillä oli kaksi lasta. Tytär oli lähes aikuinen. Hänen nimensä oli muistini mukaan Mailis? Perheeseen kuului myös noin 15 - 17 v. Reijo - poika. Hän ei ollut uskossa, mutta tytär oli. Heiskasten Nivalaan tulolla oli Pekka - veljen näkemä näky. Näyssä hän oli saanut selvän käskyn muuttaa Nivalaan. Se oli pontimena Heiskasen perheen Nivalaan muutolle. He ostivat ( Haapajärven suunnalta tultaessa) kylän alkupäästä talon. Se oli osittain kaksi kerroksinen. Ensimmäisessä kerroksessa oli baari. Lisäksi oli ehkä joku muu liikehuone?. Baari muuttui  muutama  vuosi myöhemmin helluntaiseurakunnan rukoushuoneeksi. Se vuokrattiin Heiskasilta. En muista, kuinka kauan huone oli seurakunnan käytössä, sillä muutin pian pois Nivalasta. Sen muistan, että Heiskasista tuli jämäköitä ja alttiita seurakuntalaisia. Mailis tuli mukaan nuorten joukkoon. Hän lauloi kuorossa. Muistelen hänen soittaneen myös kitaraa. Myös Pekka soitti jotain instrumenttia. Mitä? Se ei ole jäänyt mieleeni. Uskon, että Heiskasten muutto Nivalaan oli kuin alkusignaali siitä, että työn painopiste siirtyy keskustaan.
 
      Heiskasten Nivalaan muuton jälkeen Pekka esitteli kerran visioitaan. Hän kuvaili, kuinka keskustaan rakennetaan uusia katuja, Uusia asuintaloja ja liikkeitä. Hän mainitsi myös, miten asukas määrä keskustan alueella lisääntyy. Ja monia muita
muita ihmeellisiä asioita hän kertoi tulevaisuudessa tapahtuvan. Sellaiset puheet tuntuivat 1950 - lopulla Nivalassa utopistisilta. Mutta kuinkas kävikään?  Sen me kaikki Nivalan kaduilla liikkuneet sanomattakin tiedämme! Pekka Heiskasen
utopistiselta vaikuttanut utopia on toteutunut helluntaiseurakunnan, kuten myös koko paikkakunnan kohdalla!  
  
ENKELIEN TEHTÄVÄT OVAT MONENLAISIA
 
    Raamattu puhuu melko paljon enkeleistä. Heillä on monenlaisia tehtäviä. Heprealaiskirjeessä mainitaan eräs tehtävä, jota enkelit suorittavat: " Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetetty niitä varten, jotka saavat autuuden periä? " (Heb 1:14 ). Tässä Raamatun kohdassa mainitaan enkelien eräs tehtävä. He ovat palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä. Enkelit ovat siis Kristuksen omien palvelijoita! Eikö se ole suurenmoinen

asia. Taivaallinen Isämme on antanut täällä maan päällä taistelevia lapsiaan varten palvelijoita! Enkelit palvelevat meitä, jotta me Herraan Jeesukseen uskovat saavuttaisimme kerran sen osan, jonka Jumala on meille Poikansa lunastus- ja sovitustyön kautta valmistanut! Kristukseen uskovina Isä pitää huolen meistä monella tavalla. Hänen huolenpitoonsa kuuluu myös se, että Hän on varannut omat lähettiläänsä, enkelit, palvelemaan meitä! Kiitetty olkoon Hänen rakkautensa!
Näistä asioista olisi paljon kirjoitettavaa, Mutta koska se ei kuulu varsinaisesti tämän teoksen aihepiiriin, niin en kirjoita enkeleistä tämän enempää tässä yhteydessä. Jos asia kiinnostaa voit tutkia Raamattua myös tältä alueelta. Jo etukäteen voin sanoa, että Jumalan  Sana puhuu yllättävän paljon sekä Vanhan testamentin, että Uuden testamentin puolella.
 
 
 
ENKELI TOI VIESTIN  ISÄNI KUOLINVUOTEEN ÄÄRELLE!
 
    Isäni kuoli niin varhain, etten ehtinyt aloittaa koulua. Siksi en muista hänestä montakaan asiaa. Onneksi on muutamia muistoja. Mutta ne ovat arvokkaita! Tulin uskoon lähes 11 - vuotta isän kuoleman jälkeen.

Niihin aikoihin, jolloin  kohtasin Jeesuksen oli synnyinseudullani Pohjanmaalla voimakasta hengellistä liikehdintää. Nuoria 15 - 25 - vuoden ikäisiä nuorukaisia ja neitosia sekä useita nuoria aviopareja tuli uskoon. Itse tulin uskoon 17 - vuoden ikäisenä. Kaikilla meillä nuorilla uskovilla oli valtava into viedä evankeliumin sanomaa eteenpäin. Pitkät matkat eivät olleet esteenä. Ei myöskään ankarat pakkaset talven aikaan. Kotipitäjässäni oli tuohon aikaan kaksi nuorta naisevankelistaa. Heidät oli siunattu evankelistan tehtävään Helsingin Saalem - seurakunnassa. Noin kaksi vuotta uskoontuloni jälkeen evankelistat siirtyivät toiselle paikkakunnalle, sillä paikalliset helluntaiuskovat järjestäytyivät  itsenäiseksi seurakunnaksi Uuden testamentin mallin mukaisesti. Lue Raamatusta Apostolien teot luku 2: 1 - 42. Evankeliumin viestin vieminen jäi sen jälkeen nuoren seurakunnan tehtäväksi. Siksi oli luonnollista, että evankeliumin eteenpäin vieminen jäi osaksi myös seurakunnan
nuorten vastuulle. Nuorilla oli energiaa ja halua viedä sanomaa sinne, minne vain ovia ja mahdollisuuksia avautui. Niitä mahdollisuuksia avautui. Se oli ihmeellistä, mutta totta! Tässä yhteydessä haluan kertoa eräästä tilaisuudesta, jonka nuoret me pidimme kotipitäjäni vanhainkodissa eli kuten siihen  aikaan sanottiin kunnalliskodissa. Silloin oli syksy. Muistaakseni päivä oli syyskuun toinen sunnuntai. Menimme kunnalliskotiin hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua. Aikaa varattiin siksi, että

olisi kitaroiden virittämiseen riittävästi aikaa ennen kuin kokousväki saapuisi. Alkamisajan lähestyessä alkoi ison talon eri puolilta kokoontua kuulijoita ruokasaliin, jossa tilaisuus pidettäisiin. Tervehdimme  kaikkia ja toivotimme heidät tervetulleiksi. Osa heistä oli tuttuja. Suuri osa tuntemattomia. Heidän joukossaan oli Kiiskilän täti. Hän oli tietääkseni äitini pikkuserkku. Hän tunsi minut ja pyysi, että ennen kuin lähtisin pois tulisin käymään hänen huoneessaan. Tietysti lupasin. Tosin vähän ihmettelin, mitä asiaa hänellä mahtaa olla? Koska tilaisuus oli sovittu laulu - ja  musiikkituokioksi ei pitkiä puheita pidetty. Muistan, että sain tilaisuuden lyhyesti kertoa Jeesuksesta. Sen lisäksi oli pari muuta lyhyttä puheenvuoroa. Näin siitä syystä, että kukaan meistä ei pystynyt pitkää puhetta pitämään!  Hengellisiä lauluja lauloimme paljon. Myös kuulijat saivat osallistua yhteislauluihin. Heille jaettiin laulukirjat, joista he saivat valita laulutoiveensa. Tilaisuuden jälkeen oli kahvihetki, johon me vierailijat saimme osallistua. Mieleeni tuo kahvihetki jäi jollakin tavalla juhlallisena muistona. Olen aina viihtynyt ikäihmisten parissa. En osaa selittää mistä se johtuu? Kenties siihen on syynä, etten ole nähnyt omia isovanhempiani. Äitini isä on kuollut yli 30 vuotta ennen syntymääni USA:ssa suuressa kaivosonnettomuudessa. Äitini äidin, eli mummoni olen nähnyt muutamia kertoja. Hän kävi uuden miehensä kanssa vierailulla. Olin silloin noin 10 - vuoden ikäinen. Hän kuoli noin kolme vuotta myöhemmin. Isäni vanhempiin en ole saanut tutustua, sillä he ovat kuolleet ennen syntymääni. Ehkä omien isovanhempien puuttuminen on vaikuttanut sen, että ikäihmiset ovat aina olleet minulle tärkeitä?

 

       Palaan nyt takaisin kunnalliskodin vierailumme jälkeisiin hetkiin. Sukulaismummoni toivoi, että vierailisin samalla hänen luonaan. Seurakunnan nuoret lupasivat odottaa sen aikaa.  Itselläni oli eräänlainen aavistus siitä, että saisin kuulla jotain erikoista. Enkä pettynyt. Kiiskilän mummo alkoi hetimiten kertoa asiaansa. Hän kertoili tähän tapaan. - Kun isäsi sairasti kuolintautiaan olin joskus hänen elämänsä loppuaikoina auttamassa äitiäsi ja valvoin samassa huoneessa, jossa isäsi sairasti. Eräänä yönä valvoessani ilmestyi enkeli huoneeseen! Huoneen päätyikkunan vieressä oli pöytä, jonka päällä oli avoin Perheraamattu. Enkeli seisoi Raamatun äärellä ja käänsi seitsemän kertaa Raamatun lehteä. Kävi niin, että viikkoa myöhemmin isäsi kuoli, Kiiskilän mummo kertoi. Se oli itselleni tärkeä tieto. Olen muistellut tuota viestiä useita kertoja vuosikymmenien aikana. En tiedä onko tulkintani oikea, kun ajattelen, että kirkkauden maailmasta Jumalan viestinkuljettaja enkeli halusi viestittää uskovalle äidilleni, että miehesi ajalliset taistelut pian päättyisivät?  Voi olla, että tulkintani  Kiiskilän mummon näkemästä ilmestyksestä on virheellinenkin. Mutta se ei sittenkään ole tärkeintä. Tärkeintä on ehkä se, että vartuttuani äitini kertoi isäni vastaanottaneen syntien anteeksiantamuksen sanoman kolme viikkoa ennen kuolemaansa. Eräs helluntailainen perhe oli muuttanut Raumalta kotikylälleni. Tuon perheen äiti oli tullut kutsuttuna kotiimme ja hän oli - äitini kertoman mukaan - saanut armon johdattaa isäni Herran Jeesuksen tuntemiseen. Saatuani näin äitini kautta tiedon isäni uskoon tulosta minun oli helppo uskoa  enkelin viestiin, josta sukulaismummoni kertoi elämänsä iltapuolella.

 

     Tässä vanhempiani muistellessa täyttää nöyrä kiitollisuus mieleni. Inhimillinen isän ikävä kalvoi minua lapsuus- ja nuoruusvuosina. Joskus tuntui kurjalta se, että lähes kaikkien kaverieni vanhemmat elivät, mutta itse olen orpo. Meillä kristityillä on kuitenkin sisimmässämme ihmeellinen ikuisuustoivo. Sitä on vaikea selittää. Raamattu sanoo siitä muun muassa näin: " Se toivo meille on ikään kuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti," ( Heb 6: 19 ).

Ikuisen toivomme panttina on Jumalan Pojan kuolema ristillä, ja hänen ylösnousemuksensa kuolleista. Siihen työhön uskova ihminen saa sisimpäänsä  - Kristuksen ansioon perustuvan - toivon! Se kantaa kuoleman virran yli! Siksi ja vain siksi voimme yhtyä apostoli Paavalin sanoihin: " Kiitos Jumalalle hänen sanomattomasta lahjastaan!" ( 2 Kor 9: 15 ). Kenties kyselet mielessä mikä tuo Jumalan lahja on? Se on " iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme." Lahja kuuluu jokaiselle - uskon kautta. Ota se vastaan nyt!



HELLUNTAIHERÄTYKSEN VAIKUTTAJISTA NIVALASSA VUOSIKYMMENIEN AIKANA


      Raamatun Saarnaajan kirjassa sanotaan: " Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla" ( Saarnaaja 3: 1  )

Tämä koskee myös maan päällä kilvoittelevaa Jumalan seurakuntaa. Sillä myös Herran seurakunnalla on syntymisen aika, mutta myös seurakuntakauden loppuhetki. Se on silloin, kun seurakunnan Herra tulee noutamaan kansaansa kirkkauden maahan. Kukaan ei tiedä, kuinka pian Herramme tulo tapahtuu? Mutta ilmeisesti se tapahtuu melko pian. Päättelen sen siitä, että Herran tulon ennusmerkit toteutuvat  parhaillaan silmiemme edessä. Mutta vielä nyt on seurakunnan toiminnan aika! Siksi seurakunta vie evankeliumin ilosanomaa lähellä ja maamme rajojen ulkopuolella elävien lähimmäisillemme.

    Tässä osiossa kerrotaan muutamista evankeliumin julistajista ja Raamatun opettajista, jotka ovat vaikuttaneet Nivalassa ennen seurakunnaksi järjestäytymistä, tai pian sen jälkeen. Näitä vaikuttajia on tietenkin paljon enemmän kuin mitä tässä

kerrotaan. Tässä on luettavissa joitakin rivejä helluntaityön alkuajan vaikuttajista  Nivalan lakeuksilla.

 

   Jokaisen ihmisen elämällä on alkuhetki, eli syntymän hetki. Samoin on myös kaikella sillä,  mitä maan päällä tapahtuu. Jokaisella hengellisellä herätysliikkeellä on myös omat alkunsa, eli juurensa. Niin on myös sillä herätysliikkeellä, joka

tunnetaan helluntaiherätyksen nimellä   Noin 100 - vuoden aikana helluntaisanoma on levinnyt lähes kaikkialle tällä planeetalla. Tämä herätysliike tunnetaan helluntaiherätyksen nimellä. Nimensä liike on saanut siitä, että 1800 - 1900 lukujen taitteessa alkoi eri puolilla maailmaa ilmetä samoja  karismaattisia ilmiöitä, joista Raamatussa Apostolien teoissa varsin monipuolisesti ja  yksityiskohtaisesti kerrotaan. Kristukseen uskovat ihmiset kokoontuivat eri puolilla maailmaa rukoilemaan suurin joukoin Jumalaa. Määrätietoisen, kestävän rukouksen jälkeen Jumalan siunaus laskeutui rukoilevien ylle. Herra vuodatti  Pyhän Henkensä rukoilevien ihmisten päälle samoihin aikoihin muun muassa Kiinassa, USA.N eri puolilla, ym. Oudot, hurmoksellisina pidetyt kokemukset herättivät tavatonta huomiota kaikkialla. Vieraita kieliä osaamattomat alkoivat puhua

sellaisia kieliä, jota he eivät olleet lainkaan opiskelleet  Raamattua tuntevat eivät noita ilmiöitä oudoksuneet. Miksei? Siksi, että he tiesivät, että seurakunnan Herra oli luvannut Pyhän Hengen niille, " jotka sitä Häneltä anovat". Lue Raamatustasi

esim.( Apostolien teot 2: 36 - 42). Edelleen ( Apostolien teot 4: 32 ). Kuten myös Markuksen evankeliumi 16: 14 - 20 ). Kyseiset Raamatun kohdat ovat Raamatun käännöksessä 1938 / 1938 ilmaistu varsin selkeästi. Näistä asioista puhutaan Raamatussa monissakin kirjoissa. Siksi toivon, että lähdet itse mielenkiintoiselle tutkimusmatkalle Raamatun lupausten maailmaan! Mitä enemmän luet Jumalan Sanaa, sitä enemmän tulet hämmästymään! Syvällisempi Raamatun tutkiskelu ei

ole näin suppean artikkelin puitteissa mahdollista.  

Edellä kirjoittamani toivon innostavan sinua tutkimaan ja opiskelemaan Jumalan Sanaa. Ken suunnistaa elämässään eteenpäin Jumalan Sanan tietä, hän ei koskaan joudu harhaan! Yhä edelleen on voimassa Psalmien kirjan ohje:

" Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni" ( Psalmi 119: 105 ). Huomasitko mitä varten Jumala on antanut meille Sanansa? Siksi, että Hän haluaa Sanansa kautta valaista meille oman tiensä! Valaistua tietä on hyvä ja turvallista vaeltaa, eikö totta? Pimeässä vaeltava voi helposti kompastua. Mutta valaistulla tiellä on helposti kompastuvankin turvallista kulkea eteenpäin. Sen tähden teet hyvin, jos otan kirjojen Kirjan, eli Raamatun elämäsi ohjekirjaksi!

   Saakoon Jumalan Sana valaista myös Sinun tiesi!

 

 

NIVALASSA VAIKUTTANEITA HELLUNTAIJULISTAJIA

 

    Helluntaisanoma saavutti Suomen vuonna 1911. Tätä kirjoitettaessa on kulunut 100 - vuotta helluntaisanoman saapumisesta maahamme. Se, miten ja millä tavalla sanoma maahamme saapui ei kuulu tämän artikkelin piiriin. Sillä tarkoitukseni on

kertoa joistakin Nivalan helluntaiseurakunnan historiaan vaikuttaneista sananjulistajista. Edellä sanottuun viitaten mainitsen  ainoastaan sellaisista niistä henkilöistä, joista minulla on tietoa. Tarkoitukseni on kertoa siis niistä evankelistoista, saarnaajista ja pastoreista, jotka ovat olleet menneinä vuosikymmeninä vaikuttamassa siihen, että Nivalaan syntyi helluntaiseurakunta kesällä 1951. Kerron muutamista julistajista seuraavassa osiossa.

 

HELLUNTAISANOMA TULI NIVALAAN KAHDELTA SUUNNALTA  SAVOSTA JA RANNIKKO - POHJANMAALTA

 

    Jo aikaisemmin on tullut kerrottua kuopiolaisesta helluntaisaarnaajasta Lauri Kauhasesta. Hän on liikkunut näillä lakeuksilla 1930 - luvun loppupuolella. Nyt on tarkoitukseni kertoa 1940 - luvun loppupuolella uudelleen virinneestä toiminnasta

ja niistä miehistä ja naisista, jotka olivat Jumalan lähetteinä täällä julistamassa evankeliumia Kristuksesta. Tässä yhteydessä en tietenkään voi kertoa heistä kaikista. Näin joudun tekemään siitä yksinkertaisesta syystä, etten edes tiedä kaikista julistajista. Mutta heistä, joihin olen tavalla tutustunut kuulijan paikalla istuessani, tai muissa yhteyksissä on aikomukseni kertoa. Ensimmäisenä nousee mieleeni keiteleläinen Erkki Jääskeläinen. Hän itse kertoo Nivalan helluntaiseurakunnan 50 - vuoden suppeassa historiikissa, kuinka Jumala ilmestyksen kautta johdatti hänet Nivalaan. Muutamia henkilökohtaisia muistikuvia hänestä, siis Erkki Jääskeläisestä minulla on. Hän oli isokokoinen mies. Hän oli syntynyt vuonna 1916. Hän kuului siis siihen ikäryhmään, joka sotavuosina oli " siellä jossakin" eli maamme itärajalla vartiomassa ja taistelemassa aikana, jolloin maamme olemassaolo oli kuin veitsenterällä. Sotatantereella Erkki Jääskeläinen haavoittui vakavasti ja menetti muun muassa toisen jalkansa  Toisen jalan menettämisen seurauksena hän kantoi kehossaan konkreettista muistoa sodan mielettömyydestä vuosikymmenien ajan.

   Jumala oli kansallemme armollinen. Maamme säilytti - kuin ihmeen kautta - itsenäisyytensä. Mutta sen hinta oli kallis. Valtaisa  oli se nuorten miesten joukko, jotka antoivat elämänsä itsenäisen isänmaan vapauden puolesta. Kymmeniin

tuhansiin nousi myös niiden miesten määrä, jotka haavoittuivat eri rintamien taisteluissa vuosien 1939 - 1945 aikana.  

 

    Toisena vaikuttajana nousee mieleeni Toivo Heikkisen nimi. Hän oli syntyisin Savosta. Tietojeni mukaan hänen syntymäpaikkakuntansa oli Savonlinna, tai joku lähikunta edellä mainitun kaupungin talousalueelta. Heikkinen oli syntynyt vuonna 1916. Heikkinen toimi seurakunnan paimenena myös Pohjanmaalla ainakin Kokkolassa ja Kälviällä 1940 - ja 50 lukujen taitteessa. Tuohon aikaan hän  vieraili Nivalassa useampiakin kertoja. Itse muistan hänen vierailleen Nivalassa ainakin kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran muistan hänen vierailunsa 1950 talvella. Hän puhui Sarjankylällä pidetyssä tilaisuudessa eräänä talvisena sunnuntai - iltana. Muistanpa hänen saarnansa aiheenkin! Hän puhui Israelin kansan korpivaelluksen ajasta ja nimenomaan  hetkestä, jolloin kansa saapui Luvatun maan rajalle. Mutta vaikka Israelin kansa pääsi lähelle päämäärää, se joutui epäuskonsa takia palaamaan takaisin erämaahan, eikä yksikään heistä päässyt Luvattuun maahan. Silmät kyynelten kostuttamana Heikkinen puhu. Saarna oli niin vakava, että ilmeisesti siitä syystä muistan sen yhä, vaikka aikaa sen pitämisestä on kulunut noin 60 - vuotta!!!

Toisen Heikkisen Nivalassa vierailu tapahtui talvella 1951. Hän siunasi Paavo - veljeni ja hänen morsiamensa Vienon häissä heidät yhteiselle matkalle. Mieleeni jäi tuosta vierailusta eräs yksityiskohta. Se, että  Heikkinen teki tuon matkan omalla henkilöautolla! Omalla autolla liikkuminen oli tuohon aikaan äärimmäisen harvinaista! Siksi en ihmetellyt erään tutun miehen kysymystä: " Mistä kaukaa tuo pappi tuli?" Mielestäni tutun miehen ihmettely oli aiheellista! Kuten jo mainitsin autoja ei tuohon aikaan paljon ollut. 1950  vuosikymmenen loppupuolella aloitti herätysliikkeemme Raamattuopisto toimintansa Varsinais - Suomessa, Paimion kunnassa. Raamattuopiston ensimmäiseksi johtajaksi valittu Kalle Rantanen sai ikuisuuskutsun vähän aikaisemmin ennen kuin Opistotoiminta Paimiossa käynnistyi. Rantasen jälkeen Toivo Heikkinen valittiin Raamattuopiston johtajaksi. Hän toimi Opiston johtajana Paimiossa niin kauan kuin se Paimiossa oli.

 Myöhemmin opistotoiminta siirtyi Hattulaan Vanajaveden rannalle, Hämeenlinnan kaupungin  kupeeseen. Toivo Heikkinen toimi tarmokkaana johtajana useita vuosia, kunnes vähän ennen 60 - vuoden virstanpylvästä vakavan sairaskohtauksen jälkeen halvaantui. Sen jälkeen hänen liikuntakykynsä ei palautunut. Halvaantuminen vaikutti myös sanalliseen ilmaisukykyyn. Hänen puhumistaan oli vaikea ymmärtää, sillä osa Heikkisen rikkaasta kielen sanastosta katosi. Se  vaikeutti merkittävästi hänen elämäänsä. Toivo Heikkinen oli luonteeltaan herkkä, aloitekykyinen, iloinen, tarmokas ja rohkea. Saarnatessa hänen silmänsä kostuivat usein. Liioittelematta voi sanoa, että Heikkinen oli aidosti empaattinen lähimmäinen. Se oli tärkeä, Jumalalta saatu lahja. Sen  merkitys Heikkisen Opiston johtajan oli työssä suuri merkitys.

 

   Toivo Heikkisellä oli myös Jumalan antama Sanan opettajan lahja. Se teki hänen Raamattutunneistaan sisältörikkaita, mielenkiintoisia ja mieleen jääviä kokemuksia. Halvaantuminen muutamia viikkoja ennen hänen 60 - vuoden täyttymistä oli

ankara kolaus koko Opistotyölle. Raamattuopiston johtajana toimineen veljemme aktiivinen, kiihkeä työura katkesi täysin yllättäen. Olin silloin Kokkolan seurakunnan työntekijänä. Toivo Heikkinen oli ollut 1950 luvulla kyseisen seurakunnan paimenena. Siksi oli luonnollista, että myös Kokkolan seurakunta halusi muistaa entistä, pidettyä, paimentaan lahjalla. Sain tehtäväkseni viedä lahjan Heikkisen syntymäpäiväjuhlaan. Sillä olin menossa samaan aikaan Sisälähetys ry: n kokoukseen Hattulan Raamattuopistolle. Mutta niitä syntymäpäiväjuhlia ei koskaan vietetty. Heikkinen makasi juhlapäivänään Kanta - Hämeen keskussairaalassa halvaantumisensa tähden vuoteeseen sidottuna. Alakuloinen oli myös tunnelma Heikkisten kodissa juhlapäivänä, kun kävin Helmi - rouvalle luovuttamassa Kokkolan seurakunnan lahjan.

Muutamia viikkoja myöhemmin Heikkinen pääsi sairaalasta kotiin. Oli koskettavaa todeta, kuinka hauras ihmisen elämä on. Mieleeni jäi  erikoinen kuva Toivo Heikkisestä, kun  häntä kädestä pitäen talutin häntä tutulla Opiston mäellä. Erikoisesti sisintäni puhutteli se, ettei ennen niin sulavapuheinen, sanavalmis mies pystynyt keskustelemaan. Vaikka hän kuinka yritti pinnistää muistiansa hän ei löytänyt etsimäänsä sanaa.

Suurenmoisen, lähes 20 - vuoden ajan oli Toivo Heikkinen toiminut idearikkaana Raamattuopiston johtajana. Hän teki työtä voimiensa äärirajoilla. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta tullut äkillinen sairaskohtaus katkaisi lopullisesti hänen toimellisen työuransa. Lämminhenkisen julistajan ja Raamatun opettajan terveys ei palautunut enää ennalleen. Elämänsä loppuvuodet Heikkinen asui Helmi - vaimonsa kanssa Hämeenlinnan kaupungissa.

 

    Kolmantena Nivalan alueella liikkuneena helluntaijulistajana nousee mieleeni Taisto Törnin nimi. Hän oli syntynyt " Härmän aukeilla mailla". Tarkemmin sanottuna Alahärmän kunnassa. Uskon Kristukseen hän oli saanut - tietojeni mukaan - Pietarsaaren helluntaiseurakunnassa.  Samassa kaupungissa hänet lienee siunattu sananjulistajan tehtävään 1940 - luvun loppupuolella. Törni toimi vuosikymmenien aikana seurakunnan paimenena  mm. Oulussa ( kahteen otteeseen) sekä lyhyen ajan myös Helsingissä Eino I Mannisen työtoverina. Kokkolassa hän palveli seurakuntaa pisimpään 1960 - luvulta - vuoden 1971 alkupuolelle asti. Kaiken kaikkiaan hän palveli seurakuntaa useita vuosia.

Larsmon ( Luodon ) Lähetyskodin toiminnalle Lähetyskodin johtajana 1960 ja 1970  - luvuilla hän lienee antanut merkittävän panoksen. Törnin viimeiseksi seurakunnaksi muodostui Hämeenlinnan helluntaiseurakunta, jonne hän siirtyi paimeneksi . Törnillä oli sielunhoitajan lahja. Hänen olemuksessa oli luottamusta herättävä. Siitä huolimatta häntä oli helppo lähestyä. Ehkä sen tähden aremmatkin ihmiset uskalsivat sielunsa hädässä ja kipeissä elämän kysymyksissä kääntyä hänen puoleensa? Taisto Törnin maallinen vaellus päättyi myös Hämeenlinnassa, jonka seurakunnan paimenen virasta hän siirtyi myös eläkkeelle.

jo vuonna 1950. Sen jälkeen useita kertoja vuosikymmenien aikana 1990 - luvun alkuvuosiin asti. Hän tuli tunnetuksi Kainuun evankelistana.
Hyrynsalmi ja Suomussalmi olivat hänen tärkeintä vaikutusaluettaan. Hän yoimi myös Suomussalmen

 

      Nivalassa vaikuttaneena  alkuajan sananjulistajana nousee mieleeni nimi: Jaakko Sahimaan nimi. Hän oli syntynyt Keiteleellä, Savon ja Keski - Suomen rajamailla, kuitenkin Savon puolella. Keitele on Savon läntisin kunta. Sahimaa  oli syntynyt 1923. Hänen kotinsa oli maalaiskoti, ilmeisesti pienviljelystila. Jaakko oli kohdannut Kristuksen pian sodan jälkeen, joko 1946, tai 47. Melko pian sen jälkeen hän sai sisäisen kutsun Sanan julistajan tehtävään. Hän vieraili Nivalassa

helluntaiseurakunnan paimenena vuodesta 1959 - vuoteen 1973. Jaakko Sahimaa oli armoitukseltaan ehkä enemmän evankelista, korvenraivaaja. Mutta hän oli myös Raamatun opettaja. Jaakolla oli myös profetoimisen armolahja. Hänen kauttaan tulleet profetian sanomat olivat, selkeitä, raikkaita. Eräs hänen välittämänsä profetia jäi pääkohdilta mieleeni selvästi. Se tuli Talvipäivillä, jollen väärin muista Porin helluntaiseurakunnan temppelissä tammikuussa 1986?

Profetia koski Suomen ja Neuvostoliiton lähitulevaisuutta. Sen pääsisältö koski Neuvostoliittoa. Sanomassa tuli selkeästi ilmi se, että Raamattujen viemiselle Neuvostoliittoon avautuu lähiaikoina ovi. Tuossa tilanteessa profetia vaikutti utopistiselta, toiveajattelulta. Inhimillisesti ajatellen sellaisella  profetialla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia toteutumisen mahdollisuuksia. Aika on kuitenkin lahjomaton. Se paljastaa totuuden. Jos profetia on oikea, se toteutuu. Mutta jos se on ihmismielen, tai toiveitten synnyttämä, tai  ihmissielusta epäraittiista vaikuttimista, se ei toteudu. Mutta Sahimaan kautta tullut sanoma ei ollut sellainen!  Profetia toteutui! Ja tavalla, jota tuskin kukaan osasi edes ajatellakaan! Neuvostoliiton kommunistinen, raudanluja järjestelmä murtui ja koko mahtava suurvalta hajosi kuin korttitalo! Koko Eurooppa joutui täysin yllättäen rajun muutoksen pyörteisiin.

Neuvostoliitto oli pitkään ollut niin sanottu " supervalta" USA: n kanssa vallitsi koko maailmassa kauhun tasapaino. Kumpikin suurvalta pelkäsi toistaan.

Itäinen naapurimme näytti olevan kommunismin raudanlujassa hallinnassa. Se oli ateistinen suurvalta. Sen pikainen hajoaminen tuntui mahdottomalta. Mutta toisin kävi.

 

     Maamme helluntaiseurakunnissa rukoiltiin systemaattisesti laajan itäisen suurvallan puolesta useiden vuosien ajan. Tuskin monikaan määrätietoisesti rukoileva uskova osasi aavistaa, että rukouksiin vastattaisiin niin nopeasti. Vain 4 - 5 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton Kommunistinen puolue lakkautettiin. Monet pienet Neuvostoliiton hallitsemat valtiot vapautuivat. Ne saivat takaisin menetetyn itsenäisyytensä.  Liioittelematta voi sanoa, että Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900 - luvun yksi suurimmista ihmeistä!

 

    Palaan vielä Jaakko Sahimaahan. Hän avioitui evankelista Esteri Räsäsen kanssa vuonna 1959. Taivaan Isä antoi heille kolme lasta; kaksi poikaa sekä tytön.

 

     Edellä sanotun lisäksi hän oli tuottelias, ja arvostettu kirjailija. Hän kirjoitti ainakin 24 kirjaa. Suurin osa niistä oli hengellisiä romaaneja. Romaanien lisäksi hän kirjoitti pari lasten kirjaa sekä runokirjan. Hän asui Kainuussa pitkään. Sahimaa sai

kirjallisesta työstään Kainuun maakunnan kirjallisuuspalkinnon.

 

      Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maamme henkinen ilmapiiri vapautui. Sen eräänä ilmentymänä nousi esille myös sodan raskaat vuodet. Myös helluntaiseurakunnissa tuli uutena työmuotona sotaveteraanien asiat. Ei suinkaan sotaa ihannoivana, vaan nöyrän kiitollisuuden aiheena. Eränä ilmentymänä alettiin seurakunnissamme pitää Veteraanijuhlia. Niihin kutsuttiin rintamamiehiä, sotainvalideja, sekä rintamalla ja sotasairaaloissa työssä olleita hoitajia ja rintamalla olleita

Lotta - järjestössä palvelleita naisia. Kiitollisuus vapaasta, itsenäisestä isänmaasta nousi eri tiedotusvälineissä esille. Veteraanijuhlia pidettiin ilmeisesti lähes kokoa valtakunnan alueella. Jaakko oli monien Veteraanijuhlien arvostettu ja odotettu puhuja. Olihan hän itsekin ollut useita vuosia " siellä jossakin" jossa lähes kaikki nuoret suomalaiset miehet joutuivat nuoruutensa parhaat vuodet viettämään nälän. kylmyyden, ja jatkuvan kuoleman pelon alla useita vuosia.

Sotaveteraanien työn huomioiminen seurakunnissa  huomioitiin myös seurakuntiemme ulkopuolella. Siitä osoituksena se, että ainakin eräs helluntaiseurakunnan paimen sai tunnustuksena kunniamerkin pitkäaikaisesta toiminnastaan

Veteraanijuhlien järjestämisestä sinä seurakunnassa, jonka työntekijänä hän oli. Olin itsekin järjestämässä Veteraanijuhlia. Totesin, että harmaantuneet sotaveteraanit olivat erittäin kiitollisia siitä, että helluntaiseurakunta muisti heitä Veteraanijuhlan ja tarjoilun järjestämisestä. Luulen, että helluntaiseurakuntien ulostulo vaikutti pieneltä osalta siihen, että niin sanotun suuren yleisön keskuudessa olleet ennakkoluulot hiukan murtuivat.

 

     Veteliläinen Eugen Kainu oli sielultaan evankelistatyyppi. Hän asui perheineen Nivalassa 1950 - luvun loppupuolella. Hänellä ja Aino puolisollaan oli neljä tytärtä. Eugen on siirtynyt ikuisuuteen jo vuosikymmeniä  sitten, mutta Aino elää edelleen. Hän täytti hiljattain 90 - vuotta ja asuu Vetelissä. Tytöt ovat uskossa ja ovat avioituneet. Kainujen nuorin, Saara - tytär asuu perheineen Vetelissä. Maija - tytär on miehensä Heikin kanssa Ruotsissa. Maijan mies Heikki Virtanen Göteborgin suomalaisen helluntaiseurakunnan paimenena. Kainujen Anna - Liisa niminen tytär asuu miehensä kanssa Alajärvellä, jossa heillä on liike. Tyttäristä vanhin Helena niminen asuu tiettävästi myös Ruotsissa Sundsvallin kaupungissa.

Nivalassa asuessaan hän todisteli myös kokouksissa.

 

     Edellä mainittujen julistajien lisäksi Nivalassa vieraili alkuvuosien aikana muitakin saarnaajia. Oulaisissa asui Sakari Vainionpää - niminen saarnaaja. Myös hän vieraili usein täällä 1950 - luvulla. Vainionpää liikkui kesän aikaan paljon Simpson- mopedillaan. Hän nimittikin ajokkiaan humoristisesti " voimamieheksi"  Myös Keiteleeltä ollut Erkki Jääskeläisen muistan käyneen Nivalassa varsinkin 1950 -luvun alkuvuosina. Samoin Haapavedellä asunut Viljami Kuosmanen oli usein

nähty vieras Nivalassa niin talvella. Pyhäjärvinen sotainvalidin Arvi Röytiön muistan myös joskus vierailleen täällä. Hän oli armoitukseltaan ehkä paremmin opettaja, kuin evankelista. Suonenjokelainen Otto Mieskonen oli myös 1950 - luvun lopun

ja 1960 - luvun vaihteessa muutamana kesänä telttakokouksissa vierailevana julistajana. Edellä mainittujen lisäksi lyhyemmän ajan vierailijoina on ollut monia evankelistoja ja saarnaajia. Mutta heistä kaikista kirjoittaminen ei tällaisen lyhyen

muistelun puitteissa ole mahdollista. Saamme uskoa, että jokaisen Jumalan kutsuman todistajan nimi ja toiminta on kirjoitettu siihen muistojen kirjaan, joka kerran avataan suuren valkean valtaistuimen edessä. Silloin jokainen saa lopullisen

palkan teoistaan. Jumala antakoon armonsa meille jokaiselle, jotta emme joutuisi silloin häpeällä pois karkotettuna lähtemään pois!

   

 

 NIVALAN TELTAN MUKANA KÄRSÄMÄELLÄ


Kuten on jo tullut mainittua Nivalan helluntaiseurakunta hankki ensimmäisen kokousteltan jo 1957. Tuolloin ei ainakaan lähipaikkakunnilla ollut helluntaiseurakunnilla oma telttaa. Ilmeisesti siitä syystä muun muassa Kärsämäen rukouspiirin

uskovat halusivat saada Nivalan teltan paikkakunnalleen. Jostain syystä osakseni lankesi  meno teltan kanssa Kärsämäelle. Muistelen, että ensimmäisen kerran teltta oli Kärsämäellä kesällä 1957. Telttakokoussarja oli pitäjän keskustassa Paloaseman lähellä. Tapahtuma kiinnosti paikkakuntalaisia. Se ilmeni siinä, että teltta täyttyi kuulijoista ilta - illan jälkeen. Muistan, kuinka eräänä iltana ( taisi olla keskiviikko? ) teltalle hankittuihin - lähes uusiin äänenvahvistuslaitteisiin tuli vika. Silloin meinasi pieni paniikki iskeä päälle! Kärsämäellä ei ollut ainoatakaan liikettä, jossa vika olisi pystytty korjaamaan. Ei ollut muuta keinoa kuin lähteä laitteiden kanssa linja - autossa aamulla Nivalaan. Onneksi nivalalaisessa liikkeestä, josta äänenvahvistuslaitteet oli ostettu, löytyi  pätevä asentaja. Hän korjasi yllättäen tulleen vian. Pääsin palaamaan huojentunein mielin kokoussarjaa jatkamaan. Useampana kesänä olin teltan kanssa Kärsämäellä. Kesällä 1960 peräti kaksi viikkoa. Ensin teltta  oli  Miilurannan kylällä. Siellä oli myös uskovaisten kastetilaisuus kylän läpi virtaavassa joessa. Useaita uskoon tulleita oli kasteella. Sain palvella kastajana. Kirkonkylässä oli myös kastetilaisuus muistini mukaan kesällä 1959. Silloinkin oli useampia uskoon tulleita kasteella. Kaste tapahtui Pyhäjoessa. Palvelin kastajana myös siinä tilaisuudessa.

Eräs Kärsämäellä pidetty telttakokoussarjan päätöstilaisuus on jäänyt mieleeni. Samaa tilaisuutta muisteli myös edesmennyt veljemme Otto Mieskonen Kannuksen kodissaan muutamia vuosia ennen ikuisuuteen siirtymistään. Oton muistikuvat kyseisestä tilaisuudesta olivat yhteneväiset omien muistikuvieni kanssa. Siksi rohkenen sanoa muutaman sanan  - Jumalan kunniaksi.  Pyhän Hengen vaikutus oli tuon kyseisen illan loppuhetkessä väkevä,  - lähes käsin kosketeltava. Oton mieleen tuo tilanne oli jäänyt selkeänä. Hän muisti, että tilaisuuden loppuhetkessä seitsemän nuorta ihmistä tuli Herran eteen pelastusta etsimään! Heidän joukossaan oli useampia 15 - 17 vuoden ikäistä nuorukaista sekä pari neitosta.  En tiedä heidän myöhemmistä elämänvaiheistaan paljoakaan, mutta olen varma siitä, että heistä jokainen sai tuona iltana Jumalan maailmasta terveiset, etteivät he koskaan voi niitä unohtaa. Taivas kosketti pientä ihmistä. Kiitetty olkoon Herramme nimi. Sillä evankeliumi ei ole ainoastaan sana, vaan siinä on myös muuttava, dynaaminen, uutta elämää luova voima!

 

 

 

KARMAISEVA MUISTO RAAHESTA


Raahen kaupungista jäi muistimaailmaani myös lähtemätön muisto. Raahessa oli 1950 - luvun lopulla pieni helluntaiseurakunta. Seurakunnassa oli silloin 40 - 50 jäsentä. Siihen määrään sopi myös kaupungin lähiympäristön uskovat.

Mutta vaikka uskovien joukko oli pieni, se halusi viedä evankeliumin ilosanomaa paikkakunnan ihmisille. Ilmeisesti siitä syystä he ottivat yhteyttä Nivalan seurakuntaan ja halusivat saada täältä evankelioimisteltan viikon ajaksi. Seurakunta lupasi teltan Raaheen viikon ajaksi. Sain tehtäväkseni lähteä Raaheen kokouspäivien ajaksi.


    Tuohon aikaan teltan kuljetuksessa oli monta mutkaa matkassa. Nivalan seurakunnan uskovilla ei ollut ainoatakaan autoa. Ei paketti, eikä henkilöautoa. Kuorma - autosta  puhumattakaan. Kuinka teltta sitten saatiin vietyä  Raaheen? Se on oma lukunsa. Kerron,  millainen operaatio se oli. Teltta piti kuljettaa Maliskylältä linja - autolla Haapavedelle. Muut teltan tykötarpeet sain auton sisälle. Siihen kuuluivat  ( katto ja seinäkankaat )telttakiilat sekä tietenkin myös köydet, narut ja äänentoistolaitteet. Linja - auton katolle lastattiin mastot, lyhyet telttapylväät, ja penkit. ( Tosin penkkien kuljetuksesta en ole aivan varma). Mutta vaikka penkkejä ei olisi ollutkaan mukana,. Riitti kuljetuksessa puuhaa tarpeeksi. Sillä pulmana oli

se, ettei Nivalasta  ollut Raaheen linja - auto yhteyttä! Teltta oli kuljetettava ensin Haapavedelle, jossa se oli purettava ja lastattava uudelleen Raahen linja . autoon!. Tilanteen teki entistä hankalammaksi se, että Haapavedellä joutui odottamaan

Raahen autoa muistaakseni yli kaksi tuntia! Raaheen päästiin - muistini mukaan vähän ennen 17. Ei muuta kuin teltan pystytyshommiin heti, eikä joskus myöhemmin kun siihen tulee sopivampaa aikaa. Onneksi sain muutamia paikallisia veljiä avuksi teltan pystytykseen. Kaikki oli valmista, kun ensimmäinen kokous alkoi kello 19.

 

 

KAUHUN HETKIÄ LAUANTAINA

 

Raahessa oli majoitettuna taksi autoilija Eino Erosen kotiin. Eino oli yksi nuoren seurakunnan vanhimmista. Lauantaipäiväksi nuori aviopari Eila ja Heikki Männistö kutsuivat minut aterialle kotiinsa. Kiitollisena otin vierailukutsun vastaan. Menin

noin tuntia ennen Männistölle eli noin 13. aikaan. Olimme aloittaneet ruokailun, kun Männistöjen puhelin soi. Soittaja oli joku seurakuntalainen. Hän kertoi hätääntyneenä, että kokousteltta on kaatunut! Sain kuin sähköiskun. Pelästyin todella. Kauhuissani  ajattelin, että ehkä uusi teltta on nyt riekaleina? Tuuli oli kääntynyt lännelle ja puhalsi voimakkaasti torille, jonne  teltta oli muutamia päiviä aikaisemmin pystytetty. Olimme iskeneet telttavaarnat syvälle. Mutta siitä huolimatta teltta oli kaatunut. Ymmärsin, että teltta on kuin purje, joka  voimakkaassa tuulessa voi saada hetkessä aikaan hirmuista vahinkoa. Onneksi sain Männistöltä polkupyörän, jolla pääsin nopeasti torille. Koko matkan risteilivät pahat ajatukset mielessäni. Kuinka pahoin teltta on vahingoittunut ? Onko se enää siinä kunnossa, että sen saa pystyyn? Edessä oli vielä useita kokouksia. Missä ne pidetään, jos teltta on riekaleina? Tuollaisia ajatuksia pyöri koko matkan ajan mielessäni. Matkalla kului muutamia minuutteja. Lopulta pääsin torille. Jo kauempaa näin, että teltta oli rojahtanut maahan. Syöksyin ensimmäiseksi tutkimaan maahan suistunutta telttaa. Pian huomasin, ettei kaatuminen ollut aiheuttanut kovinkaan suurta vahinkoa. Tarkemmin tutkittuani huomasin, että tapauksesta selvisin lähes säikähtämällä. Raahen tori oli tuolloin vielä päällystämätön. Se pelasti lähes uuden teltan pahemmalta rikkoutumiselta. Voimakas tuuli oli puhaltanut seinä ja kattokankaisiin

niin rajusti, että sateen pehmittämä maa oli antanut periksi ja telttavaarnat olivat nousseet ylös. Sateen pehmittämä maa oli antanut periksi. Vaarnan reiät olivat laajentuneet. Ja kangas oli ikään kuin pudonnut pehmeästi maahan. Sen isompaa

vahinkoa aiheuttamatta. Myös Männistön Heikki tuli pian jäljessäni torille. Hänen lisäkseen tuli muutamia muita seurakuntalaisia torille Yhteisen ponnistelun tuloksena saimme teltan nopeasti pystyyn illan kokousta varten. Sunnuntaina

oli vielä kaksi tilaisuutta. Raahen helluntaiseurakunnan työ eli tuolloin pienten alkujen päiviä. Mitään isoja, näkyviä tuloksia ei tuon ikimuistoisen telttaviikon tuloksena saatu. Sain yhdessä Raahen ystävien kanssa muutaman päivän ajan pitää tarjolla Elämän Sanaa kaupungin asukkaille. Seurakunta oli halunnut täyttää osaltaan seurakunnan Herran sille uskomaa perustehtävää. Toisin sanoen; julistaa  evankeliumia kaikille kaupungin asukkaille.

 

 

Vielä lopuksi muutama sana Raahessa myrskyn silmään joutuneesta teltasta.  Kesällä 1981 vietettiin Maliskylän Arolassa seurakunnan 30 - vuoden juhlaa. Tulin perheeni kanssa vuosiloma - aikana käymään Mikkelistä Nivalaan. Melkoinen oli yllätykseni, kun näin Arolan pihalle pystytettynä telttavanhuksen ryhdikkäänä! Se tarjosi oivallisen suojan juhlaväelle seurakunnan emäntien valmistamien antimien nauttimiseen! Oli mukava huomata, että yli 25 - vuotta vanha teltta oli yhä kunnossa. Ikänsä puolesta se oli toki jo saavuttanut telttojen " eläkeiän". Siitä huolimatta se oli yhä käyttökelpoinen! Olemassaolollaan se todisti mahtavalla tavalla uskollisuudesta. Vanha, kauan käytössä ollut teltta piti minulle äänettömän, väkevän " saarnan" uskollisuudesta. Sitä jokainen uskova tarvitsee loppuun asti uskollista, kuuliaista mieltä. Seurakunnan Herra Jeesus Kristus on kerran palkitseva ne, jotka ovat uskollisia  -  loppuun asti! 

 

 

ENSIMMÄINEN " PASTORAATTINI " RAAHESSA

 

     Samana syksynä  ( oliko se syksy 1957? # varmista asia Kalevilta!)  saimme Kalevi Malilan kanssa kutsun Raaheen kokouksia pitämään. Raahelaiset toivoivat meidän viipyvän kaksi viikkoa. Sovittuna päivänä menimme Kalevin kanssa junalla Raaheen. ( Matkustajajuna kulki Raaheen vielä silloin). Raahessa evankelistoina toimineet entinen Nivalan evankelista Saara Pynnönen ja " Länneltä "  Suomeen palannut Eeva Ahola, myöh. Virkkala  olivat muuttaneet vähän aiemmin Rahesta

" Lännelle". Luulen, että he olivat " syyllisiä" siihen, että raahelaiset kutsuivat meidät parin viikon ajaksi kokousten pitoon Raaheen? Vaikka Raahen kautemme jäi lyhyeksi, sillä oli silti tietty merkitys itselleni. Kaupungin rukoushuoneen kokoukset, samoin ympäristökokoukset ilmoitettiin sanomalehdessä. Tehtävämme oli laatia myös seurakunnan kokousilmoitukset Raahen Seutu - lehteen. Emme olleet aiemmin moista tehneet. Emme liioin olleet saaneet minkäänlaista opastusta tehtävään. Oli kerta kaikkiaan kirjaimellisesti pakko nousta tyvestä puuhun. Lehti - ilmoitukset oli suunniteltava ensimmäisestä kirjaimesta alkaen itse! Jotenkin siitäkin hommasta kuitenkin selvittiin. Kalevi joutui töittensä takia lähtemään Nivalaan viikon jälkeen. Jäin " hikoilemaan " toisen viikon ajaksi yksin. Tuo pari viikkoa kestänyt jakso kaupunkiseurakunnassa oli kohdaltani ensimmäinen " pastoraatti" eli saarnaajan tehtävä pienessä kaupunkiseurakunnassa.

 

    Todennäköisesti siitä syystä  Raahen parin viikon työkauteni jäi niin kirkkaana mieleeni. Se oli ikään kuin pikapyrähdys maaseudun kasvatille joka sai myöhemmin Jumalan ihmeellisen armon vaikutuksesta olla vuosikymmenien

ajan palvelemassa useita kaupunkiseurakuntia. Hän, taivaallinen Kutsuja on kaikkina aikoina  valinnut työhönsä niitä, jotka eivät mitään ole. Tämän tiedostaminen pitää itsessään arvottoman ihmisen nöyrällä ja pienellä paikalla. Siksi

on pakko todeta: Kiitos Jumalalle Hänen käsittämättömän suuresta armostaan!

 

 

    Edellä tuli mainittua Eila ja Heikki Männistön nimi. He muuttivat myöhemmin Raahesta Kokkolaan, jossa teknillisen koulun käynyt Heikki sai työpaikan Outokumpu Oy.n  tehtaalta. Männistöillä oli viisi lasta. Heikki palveli pitkään Kokkolan helluntaiseurakunnan  vanhimpana. Palvellessani Kokkolan helluntaiseurakuntaa saarnaajana 1970 - luvulla pitkän aikaa kolme Männistön poikaa;  Hannu, Pertti ja Jouni tulivat uskoon. Samoin Männistöjen ainoa tytär, Lea tuli uskoon. Sain kastaa heidät kaikki uskovina Kristukseen. Männistön Sakari - poika oli tullut jo aiemmin uskoon ja kuului seurakuntaan jo ennen Kokkolaan menoamme. Männistön kolme poikaa, Hannun, Pertin ja Sakarin sain siunata myös avioliittoon.

 

    Eila Männistö siirtyi meneillään olevana vuonna ( 2011 ) uskossa Kristukseen ikuiseen elämään. On ilo siunata mielessään  Eila - sisaren  jaloa muistoa. Aitona kristittynä hän palveli puolisoaan ja perhettään Herralta saamillaan lahjoilla.

Samoin rakasta kotiseurakuntaansa elämänsä loppuun asti.  Kuultuani viestin Eila Männistön poismenosta ovat mieleeni nousseet Raamatun sanat: " Ihana on vanhurskaan osa".

Toivon mukaan meistä jokaisesta jäisi poismenomme jälkeen valoisa muisto.



Maranata - Herramme tulee!



Nivalan helluntaiseurakunta 

- kirjottaa historiaa, joka päivä -

Perustettu 08.07.1951

Comments